— Auttakaa, joku on minun palttoossani! hän kiljui koettaen irrottaa sormeaan elävän hummerin saksista.
Schaunardin tuskanhuutoa seurasi äkkiä toinen huuto. Marcel oli sattumalta myös pistänyt kätensä taskuun ja löytänyt sieltä Amerikan, jota ei enää lainkaan ajatellut, ne sataviisikymmentä frangia, jotka edellisenä iltana oli juutalaiselta saanut maksuksi taulustaan.
Kaikki neljä boheemia saivat nyt muistinsa takaisin.
— Tehkää kunniaa, herrat! sanoi Marcel levittäen pöydälle kourallisen kolikoita, joiden joukossa kiilsi viisi tai kuusi uutta kultarahaakin.
— Luulisi niiden melkein elävän, arveli Colline.
— Mikä ihana ääni, sanoi Schaunard helistellen rahoja
— Kuinka kauniita kappaleita! lisäsi Rodolphe, — ikään kuin auringosta kirvonneita. Jos olisin kuningas, enpä suvaitsisi mitään muuta rahaa. Lyöttäisin niihin rakastettuni kuvan.
— Ja kuitenkin on maita, joissa näillä kolikoilla tuskin on piikiven arvoa, sanoi Schaunard. — Ennen muinoin möivät amerikkalaiset näitä neljä kappaletta kahdesta sousta. Eräs esi-isäni on käynyt Amerikassa, missä villit alkuasukkaat pistivät hänet poskeensa. Siitä koitui suvulle suuri vahinko.
— Kyllä kai, mutta mistä tämä eläin on tänne tullut? kysyi Marcel katsellen hummeria, joka oli lähtenyt mönkimään lattiaa pitkin.
— Muistanpa pistäytyneeni eilen Medicisin keittiössä, selitti Schaunard. — Tämä matelija on nähtävästi joutunut taskuuni tietämättään, nämä eläimet kun ovat hyvin likinäköisiä. Mutta koska olen sen kerran saanut, tahdon säilyttää sen myös. Kesytän sen ja maataan sen punaiseksi, sitten se on hauskemman näköinen. Elämäni on ollut niin surullista Phémien lähdettyä, mutta tuosta saan ainakin seuraa.