Myöskin Phémie, Schaunardin rakastettava toveri, oli tavannut yksinkertaisen sielun, joka oli tarjonnut hänelle sydämensä, mahonkikaluston ja sormuksen, punaisista hiuksistaan punotun sormuksen. Parin viikon kuluttua tahtoi Phémien uusi lemmitty kuitenkin ottaa takaisin sydämensä ja kalustonsa, koska oli huomannut rakastettunsa kädessä hiussormuksen, mutta mustan, ja uskalsi epäillä häntä petoksesta.
Mutta Phémie oli pysynyt siveellisenä. Hän oli vain värjännyt sormuksen mustaksi, kun hänen ystävättärensä tekivät alinomaa pilaa hänen punaisesta hiussormuksestaan. Herra tuli tämän kuultuaan niin tyytyväiseksi, että osti hänelle silkkipuvun. Se oli ensimmäinen tytön elämässä ja sinä päivänä, jolloin hän pani sen ylleen, hän huudahti:
— Nyt voin rauhassa kuolla!
Musettesta oli jälleen tullut melkein julkinen henkilö, Marcel ei ollut häntä tavannut kolmeen, neljään kuukauteen.
Rodolphe puolestaan ei ollut kuullut kenenkään puhuvan mitään Mimistä, itseään lukuun ottamalta, kun hän oli yksin.
— No! huusi Rodolphe äkkiä nähdessään Marcelin kyyröttävän ääneti kamiinan edessä, — eikö tuli mielikään syttyä?
— Etkö näe, että se palaa jo? vastasi maalari sytyttäen puut, jotka alkoivat iloisesti ritistä.
Sillä aikaa kun toiset terästivät ruokahaluaan aterian valmistuksissa, oli Marcel jälleen vetäytynyt nurkkaan, missä pani sattumalta löytämänsä kirjeen muiden Musettelta jääneiden muistoesineiden joukkoon. Äkkiä hän muisti, missä asui eräs nainen, joka oli hänen entisen rakastettunsa läheisimpiä tuttavia.
Nytpä tiedän! huudahti hän niin kovaa, että toiset kuulivat,— nyt tiedän, mistä löydän!
— Mitä löydät! kysyi Rodolphe. — Ja mitä sinä siellä nurkassa tuherrat? lisäsi hän nähdessään maalarin ryhtyvän kirjoittamaan.