— Kylläpä käskisi! Vai toiste! Vanha ystäväni Marcel pyytää minua luokseen päivällisille, ja se on jotakin niin harvinaista, että minun pitää nähdä se omin silmin. Toiste! Sanon teille, että kunnolliset päivälliset siinä talossa ovat harvinaisempia kuin auringonpimennykset!
— Mitä, te syötte sananne mennäksenne tapaamaan tuota henkilöä ja vielä sanotte sen minulle!
— Kenelle minun pitäisi sanoa se? Turkin sulttaanilleko? Häneen se asia ei kuulu.
— Mutta tämähän on merkillistä avomielisyyttä!
— Tiedättehän, etten ole samanlainen kuin muut, huomautti Musette.
— Mutta mitä te ajattelettekaan minusta, jos sallin teidän mennä tietäen minne te menette? Ajatelkaa toki, Musette, se ei sovi minulle eikä teille. Teidän pitää kieltäytyä tuon nuoren miehen kutsuista…
— Hyvä herra Maurice, sanoi Musette lujalla äänellä, — tunsitte minut, ennen kuin tulimme yhteen, tiesitte, että olin täynnä oikkuja ja ettei kukaan ole vielä voinut kerskua taivuttaneensa minut peruuttamaan päähänpistojani.
— Pyytäkää minulta midi tahdotte, sanoi Maurice, — mutta tämä… ei… oikuilla ja oikuillakin on eroa…
— Minä menen Marcelin luo, Maurice, nyt suoraa päätä, vakuutti Musette pannen hatun päähänsä. — Saatte jättää minut, jos tahdotte, mutta minä en sille mitään mahda. Hän on maailman parhain poika ja ainoa, jota kaskaan olen rakastanut. Jos hänen sydämensä olisi ollut kultaa, olisi hän sulattanut sen valmistaakseen minulle siitä sormuksia. Poikaparka! lisäsi hän näyttäen kirjettä. — Katsokaahan, heti kun hänellä on hiukkasen tulta kamiinassa, pyytää hän minua tulemaan lämmittelemään. Ah, ellei hän olisi niin laiska ja ellei kaupoissa olisi ollut silkkiä ja samettia! Hänen kanssansa olin hyvin onnellinen. Hän osasi antaa minun kärsiä, ja hän juuri antoi minulle nimen Musette-laulujeni vuoksi. Saatte kuitenkin olla varma siitä, että tulen hänen luotansa takaisin teidän luoksenne… ellette lyö ovea kiinni nenäni edessä.
— Avomielisemmin ette voisi tunnustaa, että te ette rakasta minua, sanoi nuori mies.