— Kas niin, rakas Maurice ystäväiseni, te olette liian älykäs mies joutuaksenne vakavaan väittelyyn tästä asiasta. Te omistatte minut kuten kauniin hevosen, ja minä rakastan teitä… koska rakastan ylellisyyttä, juhlahumua, kaikkea, mikä soi ja säteilee. Älkäämme olko tunteellisia, se on sekä naurettavaa että hyödytöntä.
— Sallikaa minun edes tulla mukaan.
— Mutta se ei teitä lainkaan huvittaisi, sanoi Musette — ja te turmelisitte meiltä kaiken huvin. Ottakaa huomioon, että hän varmasti suutelee minua.
— Musette, sanoi Maurice, — oletteko koskaan tavannut ihmisiä, jotka ovat niin myöntyväisiä kuin minä?
— Herra varakreivi, vastasi Musette, — olin kerran Champs-Elyséesillâ ajelemassa erään lordin kanssa. Silloin kohtasin Marcelin ja hänen ystävänsä Rodolphen, jotka piippua poltellen kävelivät vastaamme, ylen huonosti puettuina ja lokaisina kuin paimenkoirat. En ollut kolmeen kuukauteen nähnyt Marcelia, ja minusta tuntui kuin olisi sydämeni ponnistellut vaununovesta ulos hänen luokseen. Pysäytin ajoneuvot ja sitten keskustelin puoli tuntia Marcelin kanssa koko Pariisin nähden, joka vyöryi vaunuissa sivuitsemme. Marcel tarjosi minulle Nanterren leivoksia ja yhden soun hintaisen kukkavihkon, jonka kiinnitti vyöhöni. Kun olimme eronneet, tahtoi lordi huutaa hänet takaisin pyytääkseen häntä syömään päivällistä kanssamme. Suutelin häntä siitä hyvästä. Sellainen on minun luonteeni, rakas herra Maurice, ellei se teitä miellytä, niin sanokaa se heti, jotta voin hakea tohvelini ja yömyssyni.
— On siis joskus hyvä olla köyhä! huokasi varakreivi Maurice surullisen kateellisena.
— Ei sentään, sanoi Musette. — Jos Marcel olisi rikas, en olisi koskaan jättänyt häntä.
— Menkää sitten, sanoi nuori mies puristaen Musetten kättä. — Näen, että yllänne on uusi pukunne, se sopii teille erinomaisesti.
— Niin, todellako, myönsi Musette, — se vastaa aavistusta, joka minulla oli tänä aamuna. Marcel saa ensimmäisenä ihailla tätä pukuani. Hyvästi, menen syömään hiukkasen ilon siunattua leipää.
Musette oli sinä päivänä viehättävästi puettu. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa runo ei ollut koskaan esiintynyt niin viettelevässä ulkoasussa. Hänellä oli muuten vaistomainen taito pukeutua aistikkaasti ja hienosti. Kun hän tuli maailmaan, oli ensimmäinen esine, jota hänen silmänsä hakivat, varmaankin ollut kuvastin, ja ennen kuin hänet kannettiin kasteelle, oli hän jo tehnyt keimailun syntiä. Silloin kun hänen asemansa oli ollut perin alhainen ja hänen oli täytynyt tyytyä karttuunivaatteisiin, nauhamyssyihin ja pukinnahkakenkiin, oli hän osannut esiintyä tässä ompelijattarien yksinkertaisessa ja köyhässä puvussa ihastuttavan sirosti. Nämä hilpeät tytöt, jotka olivat puoleksi mehiläisiä, puoleksi heinäsirkkoja, ja jotka tekivät laulaen työtä koko viikon pyytämättä Jumalalta muuta kuin hiukkasen päivänpaistetta sunnuntaiksi, tottelivat tavallisesti rakkaudessaan sydämensä ääntä ja hyppäsivät joskus alas ikkunasta. Tämän lajin on jo tyyten hävittänyt nuorten miesten nykypolvi, joka on turmeltunut ja turmeleva ja ennen kaikkea turhamainen, typerä ja raaka. Saadakseen huvin tehdä huonoja paradokseja he ovat pilkanneet näitä tyttöraukkoja heidän työn pyhien arpien peittämien käsiensä takia, jotka pian eivät enää jaksaneet ansaita tarpeeksi rahaa mantelisaippuan ostamiseksi. Vähitellen onnistui miesten istuttaa oma turhuutensa ja typeryytensä tyttöraukkoihin, ja silloin ompelijatartyyppi katosi. Sen sijalle ilmestyi ilotyttö, sekasikiö, joka oli puoleksi lihaa, puoleksi ihomaalia, julkea, kauneudeltaan keskinkertainen olento, joka kammiossaan ikään kuin konttorissa myy palasittain sydäntänsä, kuten myydään pihviviipaleita. Useimmilla näistä tytöistä, jotka tahraavat nautinnon ja ovat häpeäksi nykyajan iemmenelämälle, ei ole edes järkeä niin paljon kuin niillä eläimillä, joiden sulkia he pitävät hatuissaan. Jos he joskus sattuvat tuntemaan, ei rakkautta eikä edes mieltymystä, vaan tavallista himoa, kohdistuu se johonkin arkipäiväiseen tomppeliin, jolle tyhmä rahvas julkisissa tanssiaisissa osoittaa suosiotaan ja jota sanomalehdet, kaiken naurettavan hännystelijät, kehuskelevat. Vaikka Musetten oli pakko elää tässä seurapiirissä, ei hän kuitenkaan omaksunut sen tapoja ja tottumuksia, hänessä ei ollut ahnasta matelevaisuutta, niin yleistä näissä olennoissa, jotka eivät lue muuta kuin taskukirjaa eivätkä kirjoita muuta kuin numeroita. Musette oli päinvastoin viisas ja sukkela tyttö, jonka suonissa virtasi jokunen pisara Manon Lescautin verta. Kaikkea pakkoa vihaten hän ei ollut koskaan voinut tai tahtonut vastustaa oikkujaan, mitä tahansa seurauksia niistä koituikin.