Marcel oli tosiaan ollut ainoa mies, jota hän oli rakastanut. Ainakin oli maalari ainoa, jonka tähden hän oli todella kestänyt kärsimyksiä. Niinpä olikin tarvittu niiden voittamattomien ja itsepintaisten vaistojen koko painostus, jotka vetivät häntä kaikkeen »soivaan ja säteilevään», ennen kuin hän jätti Marcelin. Hän oli iältään kaksikymmenvuotias, ja ylellisyydestä melkein riippui hänen terveytensä. Hän saattoi kyllä olla jonkin aikaa sitä vailla, mutta täydelleen hän ei voinut siitä luopua. Tuntien horjuvaisuutensa hän ei ollut koskaan tahtonut kahlehtia sydäntään uskollisuuden valalla. Häntä olivat tulisesti rakastaneet monet nuoret miehet, joita kohtaan hän itse oli tuntenut suurta kiintymystä, ja hän oli aina kohdellut heitä rehellisesti. Hänen tekemänsä liitot olivat yksinkertaisia, avomielisiä ja kursailemattomia kuin Molièren maalaisten rakkaudentunnustukset. »Te pidätte minusta ja minä teistä; hyvä, viettäkäämme häitä!» Kymmeniä kertoja Musette olisi päässyt, jos olisi tahtonut, pysyvään asemaan, voinut taata itselleen niin sanotun tulevaisuuden, mutta hän ei oikein uskonut tulevaisuuteen ja yhtyi omasta puolestaan Figaron epäilevään kantaan.
— Huominen, sanoi hän joskus, — on kalenterityhmyyksiä. Se on jokapäiväinen veruke, jonka ihmiset ovat keksineet päästäkseen toimittamasta asioitaan tänään. Huomenna voi ehkä olla maanjäristys nyt, tänään, sitä vastoin olemme lujalla pohjalla.
Eräs keikari, jonka kanssa hän oli seurustellut lähes puoli vuotta ja joka oli silmittömästi rakastunut häneen, ehdotti hänelle kerran vakavasti avioliittoa.
— Mitä, minäkö antaisin avioliittosopimuksen vangita vapauteni? En koskaan! sanoi hän.
— Mutta minä pelkään alati menettäväni teidät.
— Menettäisitte minut vieläkin pikemmin, jos olisin teidän vaimonne, vastasi Musette. — Jättäkäämme se asia. Enhän sitä paitsi enää ole vapaakaan, lisäsi hän, kaiketi ajatellen Marcelia.
Näin hän vietti nuoruuttansa. Suruttomana hän jättäytyi sattumuksen tuulien valtaan ja teki monet onnellisiksi, melkeinpä itsensäkin. Varakreivi Maurice, jonka rakastajatar hän tällä hetkellä oli, näki paljon vaivaa, ennen kuin tottui tähän kesyttömään, vapaudenhurmaamaan luonteeseen, ja Musetten mentyä Marcelia tapaamaan jäi odottamaan häntä mustasukkaisen kärsimättömänä.
— Jääkö hän sinne? kysyi nuori mies itseltään koko illan, työntäen tämän kysymyksen kärjen sydämeensä.
— Maurice-raukka, ajatteli puolestaan Musette, — hän pitää tekoani hieman häikäilemättömänä. Vähät siitä, nuorisoa pitää kasvattaa.
Sitten hänen mielensä kääntyi äkkiä toisaanne. Hän ajatteli Marcelia, jonka luo hän oli menossa. Ottaen käsille kaikki muistot, joita hänellä oli entisestä ihailijastaan, hän kysyi itseltään, miten ihmeessä Marcel oli nyt saanut pöytänsä katetuksi. Hän luki matkalla uudelleen taiteilijan lähettämän kirjeen eikä voinut estää pientä alakuloisuutta pujahtamasta sydämeensä. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Musette ajatteli ihan oikein, että nyt oli vähemmän kuin koskaan syytä huolehtimiseen, ja kun samalla hetkellä tuli kova tuulenpuuska, huudahti hän iloisesti: