— Kuinka kummallista, ellen tahtoisikaan mennä Marcelin luo, niin työntää tuuli minut kumminkin sinne!
Ja hän jatkoi matkaansa nopein askelin ja iloisena kuin lintu, joka palaa vanhaan pesäänsä.
Äkkiä alkoi kovasti sataa lunta. Musette katseli näkyisikö ajuria, mutta ei nähnyt ainoatakaan. Kun hän oli juuri sillä kadulla, jonka varrella hänen ystävättärensä, rouva Sidonie, asui, päätti hän hetkiseksi pistäytyä sinne odottamaan lumisateen lakkaamista.
Sisälle tullessaan Musette tapasi rouva Sidonien luona paljon vieraita.
Siellä jatkettiin korttipeliä, joka oli aloitettu kolme päivää sitten.
— Älkää antako häiritä itseänne, sanoi Musette. — Viivyn täällä vain tuokion.
— Oletko saanut Marcelin kirjeen? kysyi rouva Sidonie häneltä kuiskaten.
— Olen, vastasi Musette, — kiitoksia! Olen menossa hänen luokseen, hän on pyytänyt minua päivällisille. Etkö halua tulla mukaan? Saat siellä hauskaa.
— En pääse tällä kertaa, sanoi Sidonie osoittaen pelipöytää. — Suuriko on peli? hän kysyi pankinpitäjältä, jolla oli kortit hallussaan.
— Kuusi louisdoria, kuului vastaus.
— Minä panen kaksi! huusi Sidonie.