— Hyvä, en ole ylpeä, minäkin alan kahdella, vastasi pankinpitäjä, joka oli jo »passannut» useita kertoja. — Kuningas ja ässä! Selvä on, jatkoi hän antaen korttinsa pudota, — kaikki kuninkaat ovat jo poissa pelistä.
— Ei politiikkaa täällä, huomautti eräs sanomalehtimies.
— Ässä on perheeni vihollinen, täydensi pankinpitäjä lyöden vielä esille yhden kuninkaan. — Eläköön kuningas! huusi hän. — Hyvä Sidonie, siirtäkääpä tänne kaksi louisdoria.
— Pane ne muistiisi, vastasi Sidonie äkäisenä häviöstään.
— Olette kaikkiaan velkaa minulle viisisataa frangia, ystäväiseni. Ja velkanne nousee pian tuhanteen. Minä luovutan kortit.
Sidonie ja Musette keskustelivat hiljaa pelin jatkuessa.
Melkein samaan aikaan istuuduttiin boheemien luona ruokapöytään. Koko aterian ajan näytti Marcel levottomalta. Joka kerta kun kuului askelia käytävästä, liikahti hän levottomasti.
— Mikä sinua riivaa? kysyi Rodolphe. — Näyttää sillä kuin odottaisit jotakuta. Eikö seuramme ole jo täysilukuinen?
Katseesta, jonka Marcel vastauksen asemesta häneen loi, runoilija huomasi kohta, mikä hänen ystävänsä mieltä liikutti.
— Juuri niin, ajatteli hän itsekseen, — seuramme ei ole vielä täysilukuinen.