Marcelin katse sanoi: Musette, Rodolphen taas merkitsi Mimiä.
— Mutta seurastamme puuttuvat naiset, huomautti äkkiä Schaunard.
— Pentele! murisi Colline, — pidä suusi kiinni äläkä puhu rivouksia. Olemmehan sopineet, ettei puhuta mitään rakkaudesta; sehän hapattaa kastikkeemme.
Ja ystävykset alkoivat ryypiskellä pitkin siemauksin puiden räiskyessä iloisesti kamiinassa ja lumihöytyvien putoillessa ulkona yhä tiuhemmin.
Rodolphen hyräillessä ääneen erästä laulunpätkää, jonka hän oli löytänyt lasinsa pohjalta, koputettiin äkkiä ovelle.
Kuten sukeltaja jaloillaan pohjasta ponnistaen kohoaa pinnalle, niin Marcel, jota juopumus alkoi jo painostaa, ponnahti nojatuolistaan ja riensi ovelle.
Tulija ei ollut kuitenkaan Musette.
Eräs herrasmies ilmestyi kynnykselle kädessään kokoonkääritty paperi. Hän oli hyvännäköinen ukkeli ja ulkoasultaan miellyttävä, vaikka hänen arkinuttunsa olikin kehnoa tekoa.
— Näen tapaavani herrat suotuisassa tilanteessa, sanoi hän nähdessään pöydän, jonka keskeltä kohosi valtava lampaanpaisti.
— Talonomistaja! lausui Rodolphe. — Osoittakaamme hänelle sitä kunniaa, joka hänelle kuuluu!