— Olen onnellinen saapuessani hetkellä, jolloin teille ikävyyttä tuottamatta voimme lopettaa tämän pikku asian, sanoi talonomistaja ojentaen kuitin Marcelille, joka ei voinut hyökkäystä torjua muutoin kuin poikkeamalla vielä kerran syrjään ja panemalla velkojansa kanssa toimeen samanlaisen kohtauksen kuin don Juanilla oli herra Dimanchen kanssa.
— Teillä on luullakseni kiinteistöjä maaseudullakin? kysyi taiteilija.
— Oh, jokunen, vastasi talonomistaja häveliäästi, — pikku talo Bourgognessa, vähäpätöinen maatila, huono sijoitus… vuokraajat eivät maksa!… Senpä tähden, lisäsi hän, ojentaen yhä kuittiaan, — tämä pieni summa onkin minulle tervetullut. Kuusikymmentä frangia, kuten tiedätte.
— Kuusikymmentä, ihan oikein, myönsi Marcel astuen uunin luo, jonka reunalta hän otti kolme kultarahaa. — Kuusikymmentähän se oli.
Ja hän pani kolme louisdoria pöydälle jonkin matkan päähän talonomistajasta.
— Vihdoinkin, mutisi tämä kirkastuvin kasvoin.
Ja hän puolestaan pani kuitin pöydälle.
Schaunard, Colline ja Rodolphe tarkkasivat levottomina tapausten kehitystä.
— Mutta, hyvä herra, sanoi Marcel, — koska kerran olette burgundilainen, ette kai kieltäydy vaihtamasta paria sanaa maanmiehenne kanssa? Ja aukaisten pullon vanhaa Macon-viiniä hän kaatoi siitä omistajan lasin täyteen.
— Oivallista juomaa! sanoi isäntä ryypättyään. — En ole koskaan juonut parempaa.