Saatuaan valmiiksi toisen kuitin hän liitti sen ensimmäiseen, työnsi molemmat Marcelin eteen ja havitteli uudelleen rahoja.
— Ette voi uskoa, kuinka tervetullut tämä summa on, sanoi hän. — Minun on maksettava monta talon korjauksista kertynyttä laskua ja olin tosiaan jo rahapulassa.
— Valitan, että olen antanut teidän hieman odottaa, sanoi Marcel
— Oh, eihän siitä mitään haittaa ollut… Hyvät herrat, saan kunnian…
Ja hänen kätensä ojentui taas.
— No no, sallikaahan, keskeytti Marcel nopeasti, — emme vielä ole lopussa. Tunnettehan sananlaskun: kun viini on kaadettu, on se myös juotava, ja Marcel täytti taas isännän lasin.
— Totta kyllä, myönsi talonomistaja kohteliaisuuden vuoksi jälleen istuutuen.
Silmäniskusta, jonka maalari tovereihinsa suuntasi, nämä vihdoin huomasivat, mikä hänen tarkoituksensa oli.
Talonomistaja alkoi sillä välin perin omituisesti mulkoilla. Hän heilutteli itseään tuolissaan, lasketteli tuhmia juttuja ja lupasi Marcelille, kun taiteilija pyysi saada huoneeseensa vähäisiä korjauksia, tehdä tämän asuinsijan satumaisen loisteliaaksi.
— Nyt raskas tykistö esiin! sanoi Marcel hiljaa Rodotphelle osoittaen rommipulloa.