— Suvaitkaapa katsoa, virkkoi Schaunard nostaen lautasensa hänen nenänsä eteen. — Mikäs tämä pala on?
— Taivas! Mitä näen! Suuret jumalat! Toinenkin pää! Se oli bicephalinen kaniini, huudahti vieras.
— Bice…? kysyi Schaunard.
— … phalinen. Se sana johtuu kreikasta. Ja todella herra de Buffon mainitsee reunamuistutuksessaan esimerkkejä sellaisista ominaisuuksista. No niin, enpä tosiaan ole pahoillani, että olen syönyt tätä ilmiötä.
Tämän sattuman johdosta keskustelu pääsi lopullisesti käyntiin. Schaunard, joka ei halunnut jäädä takapajulle kohteliaisuudessa, tilasi lisää viiniä. Kirjamies tuotti toisen pullon. Schaunard tarjosi vihanneksia. Kirjamies tarjosi jälkiruokaa. Kello kahdeksan tienoissa illalla oli pöydällä kuusi litran pulloa tyhjänä. Keskusteltaessa oli viinin nauttimisen laukaisema avomielisyys saanut heidät molemmat kertomaan elämänsä vaiheet, ja he tunsivat jo toisensa kuin eivät milloinkaan olisi olleet erossa. Kuunneltuaan Schaunardin tunnustuksia oli kirjamies ilmoittanut nimekseen Gustave Colline. Hän oli ammatiltaan filosofi ja ansaitsi elatuksensa opettamalla matematiikkaa, skolastiikkaa ja monta muuta iikkaa.
Ne vähät rahat, mitä Colline tällaisilla yksityistunneilla ansaitsi, hän käytti vanhojen kirjojen ostoon. Hänen pähkinänruskean päällystakkinsa tunsivat kaikki Seinen rantalaiturien kirjankaupustelijat Concorden sillalta Saint Michelin sillalle saakka. Mitä hän teki kaikilla noilla kirjoilla, joita oli sellainen määrä, ettei ihmisen ikä olisi riittänyt niiden lukemiseen, ei kukaan tiennyt, saatikka hän itse. Mutta tämä halu oli hänessä kehittynyt intohimoksi, ja jos hän joskus illalla palasi kotiinsa tuomatta uutta kirjaa mukanaan, sovelsi hän itseensä Tituksen lausetta: »Päiväni on mennyt hukkaan!» Hänen ystävällinen käytöstapansa, hänen puheensa, joka oli kuin kaikista tyyleistä koottua mosaiikkia, ja hänen keskusteluaan koristelevat kamalat sanaleikit olivat viehättäneet Schaunardia, niin että hän heti pyysi Collinelta lupaa merkitä hänen nimensä niiden joukkoon, jotka muodostivat äsken mainitsemamme kekseliään luettelon.
He lähtivät la Mère Cadetista kello yhdeksän vaiheilla illalla, molemmat hienossa hiprakassa, kävellen kuten pullojen kanssa keskustelleet ihmiset ainakin.
Colline kutsui Schaunardin kahville ja tämä myöntyi sillä ehdolla, että saisi pitää huolta alkoholipuolesta. He menivät erääseen Saint-Germain-l'Auxerrois-kadun varrella olevaan kahvilaan, jonka tunnusmerkkinä oli Momuksen, leikin ja naurun jumalan, kuva.
Juuri kun he astuivat tarjoiluhuoneeseen, oli käynnissä kiivas väittely kahvilan kahden vakinaisen vieraan välillä. Toinen oli nuori mies, jonka kasvot peittyivät moniväriseen, suunnattomaan partapensaaseen. Ikään kuin vastalauseena tätä leuan metsittymisen runsautta vastaan oli pitkälle kehittynyt kalju paljastanut hänen otsansa, joka muistutti polvea ja jonka alastomuutta turhaan yritti verhota niin harvalukuinen hiusryhmä, että sen suortuvat olisi voinut yksitellen laskea. Hänellä oli yllään musta, kyynärpäistä pahoin kulunut nuttu, ja kun hän nosti kättään liian korkealle, näkyi kainaloiden alta pari ilmanvaihtoreikää. Hänen housujansa olisi ehkä voinut vielä sanoa mustiksi, mutta kengät, jotka eivät milloinkaan liene olleet uudet, näyttivät jo monta kertaa kiertäneen maapallon ympäri Vaeltavan Juutalaisen jaloissa.
Schaunard oli huomannut, että hänen uusi ystävänsä Colline ja isopartainen mies olivat tervehtineet toisiaan.