— Tunnetteko tuon herran? kysyi hän filosofilta.
— En lainkaan, vasusi Colline, — mutta tapaan hänet silloin tällöin kirjastossa. Luulen, että hän on kynämiehiä.
— Sellaiset hänellä ainakin on vaatteet, tuumi Schaunard.
Henkilö, jonka kanssa parrakas nuori mies keskusteli, oli noin neljänkymmenen ikäinen, tuomittu äkillisen halvauksen uhriksi, kuten suoraan olkapäiden keskeen, ilman kaulan välitystä upotettu iso pää todisti. Lyhytjärkisyys oli kirjoitettu isoin kirjaimin matalalle otsalle, jota peitti pieni musta kalotti. Hän oli nimeltään Mouton ja palveli neljännen piirin maistraatissa pitäen siellä luetteloa kuolleista.
— Herra Rodolphe, hän huusi eunukin äänellä, pudistellen nuorta miestä, jonka takinnappiin hän oli tarttunut, — haluatteko kuulla mielipiteeni? No niin, sanomalehdet eivät ole mistään kotoisin. Ajatellaanpa, että minä olen perheen isä, eikö niin?… Hyvät… Tulen pelaamaan dominoa kahvilaan… Seuratkaa tarkoin selitystäni.
— Antaa mennä, kehotti Rodolphe.
— No niin, jatkoi isä Mouton korostaen jokaista lausettaan nyrkin iskulla pöytään, niin että lasit ja pullot tärisivät. — No niin, minä tartun sanomalehtiin, hyvä… Mitä näenkään? Toinen maalaa asian mustaksi, toinen valkoiseksi, yksi puhuu yhtä, toinen toista. Mitä minä siitä hyödyn? Olen kunnon perheen isä ja tulen tänne…
— Pelaamaan dominoa, täydensi Rodolphe.
— Joka ilta, jatkoi Mouton. — No, otaksukaamme: Ymmärrättehän…
— Aivan hyvin, vakuutti Rodolphe.