Hän oli tällä välin tullut ihan likelle Rodolphea, ja nyt hänen täytyi taipua tosiasian edessä. Rodolphe siinä sittenkin oli, ajeltuna, hansikoituna ja keppi kädessä. Mahdotonta, mutta kuitenkin totta.
— No hitto vieköön! Colline huudahti. — Enhän erehdy, sinähän se tosiaan olet! Siitä olen nyt varma.
— Minä samoin, vastasi Rodolphe.
Ja Colline syventyi tarkastamaan ystäväänsä, kasvoillaan sama ilme, jota hovimaalari Lebrun oli käyttänyt ilmaisemaan yllätyksen korkeinta astetta. Äkkiä hän huomasi kaksi kummallista esinettä, joita Rodolphe raahasi mukanaan, nimittäin ensiksi nuoratikapuut ja toiseksi linnunhäkin, jossa lenteli jokin lintu. Siitä levisi filosofin kasvoille ilme, jonka Lebrun oli unohtanut intohimoja esittävässä taulussaan.
— Kas vain, sanoi Rodolphe, — näenpä henkesi ylen uteliaana kurkistelevan silmiesi ikkunoista. No, kyllä tyydytän uteliaisuutesi. Poistukaamme vain ensin kadulta, sillä muuten tämä pakkanen jäädyttää sekä sinun kysymyksesi että minun vastaukseni.
He poikkesivat erääseen kahvilaan.
Colline töllisteli koko ajan nuoratikkaita ja etenkin häkkiä, jossa pikku lintu kahvilan lämmöstä virkistyneenä alkoi viserrellä, mutta millä kielellä, sitä ei Colline ymmärtänyt, niin suuri kielimies kuin olikin.
— Ensinnäkin, sanoi filosofi osoittaen tikkaita, — mitä tuo vehje tarkoittaa?
— Se on yhdysside minun ja rakastettuni välillä, vastasi Rodolphe äänessään hellä hivelevä sointu.
— Entä tuo sitten? kysyi Colline osoittaen lintua.