— Sittenkö? Katsos, koska uuden lemmittyni nimi on Julia, olen laatinut suunnitelman näytelläkseni hänen kanssansa tätä Shakespearen draamaa. Ensiksikään minun niineni ei ole Rodolphe, vaan Romeo Montague, ja sinulle olen hyvin kiitollinen, jos tästä lähtien puhuttelet minua vain tällä nimellä. Ja ettei kenenkään tarvitsisi olla epätietoinen, olen painattanut itselleni uusia nimikortteja. Mutta tässä ei ole vielä kaikki: aion käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ettei vielä ole karnevaalin aika, ja pukea itseni silkkiin ja samettiin ja sitoa miekan vyölleni.
— Tappaaksesiko Tybaltin? kysyi Colline.
— Niin tietysti, vastasi Rodolphe. Ja näillä tikkailla pääsen rakastettuni luokse hänen asuntoonsa, jossa sattuu olemaan parveke.
— No mutta lintu sitten? uteli Colline. — Lintu?
— Tämä lintu, joka muuten on kyyhkynen, esittää satakielen osaa ja ilmoittaa joka aamu täsmälleen sen hetken, jolloin aikoessani riistäytyä irti kultani sylistä hän kietoo kätensä kaulaani ja suloisella äänellään lausuu minulle parvekekohtauksen mukaisesti: Se oli vain satakieli eikä leivonen… se on: ei, kello ei ole vielä yksitoista, kaduilla on kuraa, älä lähde, meidän on täällä niin hyvä olla… Jotta kuvitelma olisi täydellinen, tahdon vielä hankkia imettäjän, jotta rakastettuni saa komentaa. Toivon vielä, että almanakka on kyllin hyväsydäminen suodakseen minulle hiukan kuutamoa kiivetessäni rakastettuni parvekkeelle. Mitä sanot suunnitelmastani, filosofi?
— Onhan se perin hyvä, myönsi Colline. — Mutta voitko vielä selittää minulle, mistä olet saanut tuon loisteliaan ulkoasusi, joka tekee sinut melkein tuntemattomaksi?… Onko sinusta tullut rikas?
Rodolphe ei vastannut, vaan viittasi luokseen tarjoilijan, antoi hänelle huolettomasti kultarahan ja sanoi:
— Ottakaa tästä maksu.
Sitten hän taputti taskuaan, josta kuului helinää.
— Soittokelloko vai mikä sinun taskussasi kilisee?