— Oh, jokunen kultaraha vain.
— Kultarahojako? kysyi Colline tyrmistyneenä. Näyhän hiukan, että saan nähdä minkä näköisiä oikeat louisdorit ovat.
Ystävykset erosivat sitten kumpikin taholleen: Colline kertomaan ystäville Rodolphen uudesta rakkaudesta ja pohatanelämästä ja Rodolphe mennäkseen kotiinsa.
Tämä tapahtui Rodolphen ja Mimin toisen eron jälkeisellä viikolla. Rikottuaan välinsä Mimin kanssa Rodolphe tunsi ilman- ja paikanvaihdoksen tarvetta ja muutti sen tähden ystävänsä Marcelin seuraamana pois synkästä vuokralaiskasarmista, jonka omistaja ei liikoja surrut heidän lähtöään. Kumppanukset ryhtyivät hakemaan majaa muualta ja löysivät itselleen kumpikin huoneen eräästä talosta ja vieläpä samasta kerroksesta. Rodolphen huone oli mukavampi kuin yksikään hänen aikaisempi asuntonsa, sillä se oli tällä kertaa tosiaan melkein kuin kalustettu. Erikoismaininnan ansaitsi sohva, jonka punakankainen päällys oli olevinaan samettia, kuitenkaan noudattamatta vanhaa sääntöä: »Tee tehtäväsi!»
Kamiinan reunalla oli kaksi posliinimaljakkoa kukkineen ja niiden välissä alabasterikello, jonka somisteet suorastaan kauhistivat. Rodolphe pisti maljakot kaappiin, ja kun isäntä tuli vetämään pysähtynyttä kelloa, pyysi runoilija häntä jättämään vetämisen sikseen.
— Kello saa minun puolestani olla paikallaan, hän sanoi isännälle, mutta vain taide-esineenä. Se osoittaa puoliyötä, ihanaa hetkeä, ja pysyköön siinä. Sinä päivänä, jolloin kello näyttää viisi minuuttia yli kahdentoista, minä muutan talosta… Kello, jatkoi Rodolphe, joka ei ollut koskaan voinut alistua numerotaulun orjuuteen, — on katkera vihollinen, joka leppymättä laskee olemassaolomme tunti tunnilta minuutti minuutilta, ja sanoo meille joka hetki: Näetkös, taas on osa elämääsi mennyt! Minä en tosiaan voisi nukkua huoneessa, jossa on moinen kidutuskone, sillä sen läheisyydessä on huolettomuus ja haaveilu mahdotonta… Kone, jonka osoittimet ulottuvat vuoteeseen asti ja pistelevät meitä aamulla, kun vielä uinumme suloisessa horroksessa… Kello, joka huutaa meille; kili, kili, kili!… Silloin pitää nousta työhön, luopua näkyjen ja joskus myöskin todellisuuden hyväilyistä. Hattu päähän, kengät jalkaan, satoi tai paistoi, työhön ja toimeen, aika on, aika on, kili, kili, kili! Almanakassa on tarpeeksi… Kelloni seisokoon siis liikkumatta, hiiskumatta, tai muuten…
Näin itseksensä puhellen runoilija tarkasti uutta huonettansa tuntien salaista levottomuutta, jota melkein aina saa kokea astuessaan uuteen asuntoon.
— Olen tehnyt sen havainnon, ajatteli hän, — että ympäristöllämme on salaperäinen vaikutus ajatuksiimme ja myöskin toimintaamme. Tämä huone on kylmä ja hiljainen kuin hauta. Jos ilo milloinkaan virittää täällä virtensä, on se tuotava ulkoa tänne, eikä se silloinkaan viivy kauan, sillä tämän matalan katon alla, joka on kylmä ja harmaa kuin lumitaivas, kuoleutuu nauru ilman kaikua. Ah, millaiseksi sukeutuukaan elämäni näiden neljän seinän sisällä?…
Muutamien päivien kuluttua oli tämä kolkko huone kuitenkin täynnä kirkkautta ja iloa. Vietettiin tupaantuliaisjuhlaa, ja lukuisat pullot ilmaisivat, mistä johtui vieraiden iloinen mieliala. Rodolpheenkin oli tarttunut hänen vierastensa hyvä tuuli. Hän istui muista syrjässä nuoren naisen kanssa, jonka sattuma oli tuonut hänen luokseen ja jonka hän oli heti vallannut, puhellen tälle sekä kielin että käsin. Ennen juhlan loppua hän oli saanut tytön suostumaan siihen, että he tapaisivat toisensa seuraavana päivänä.
— No niin, sanoi hän itselleen, kun oli jäänyt yksin, ilta ei ollut lainkaan hullumpi. Oloni täällä näyttää alkavan hyvin entein.