Seuraavana päivänä tuli Julia sovittuun aikaan. Ilta kului pelkissä selityksissä. Julia oli kuullut, että Rodolphe äskettäin oli rikkonut välinsä sinisilmäisen tytön kanssa, jota oli niin suuresti rakastanut Hän tiesi myös, että Rodolphen ja entisen rakastajattaren ensimmäistä välien purkautumista oli pian seurannut sovinto, ja pelkäsi joutuvansa samanlaisen uuden sovinnon uhriksi.
— Katsokaas, selitti Julia viehättävin uhmaavin ilmein, — minulla ei ole lainkaan halua näytellä naurettavaa osaa. Sanon teille jo edeltäkäsin, että olen hyvin häijy. Jos minusta tulee tänne emäntä, ja hän selvensi katseella tämän sanansa merkitystä, — silloin jään tänne myös enkä luovuta paikkaani.
Rodolphe sai ottaa avukseen kaiken kaunopuheisuutensa vakuuttaakseen tytölle, että tuollainen pelko oli aiheeton, ja kun tytöllä omasta puolestaan oli hyvä halu päästä varmuuteen, seurasi loppujen lopuksi yksimielisyys. Erimielisyyttä esiintyi vasta sitten, kun tuli keskiyö, sillä Rodolphe toivoi Julian jäävän, kun Julia taas halusi mennä kotiin.
— Ei, sanoi tyttö, kun Rodolphe yhä pyysi häntä jäämään. — Mikä kiire meillä on? Pääsemme kyllä ajoissa siihen, mihin pyrimme, ellette matkalla pysähdy. Huomenna tulen tänne jälleen.
Ja viikon ajan Julia kävi joka ilta Rodolphen luona, mutta poistui aina kahdentoista tienoissa.
Rodolphea ei tämä ratkaisun viivytys liioin suututtanut. Rakkaudessa, vieläpä tilapäisissä lemmenpuuskissakin hän kuului siihen matkustavien luokkaan, joka pidentää matkaa saadakseen sitä enemmän huvia. Tämä pieni hempeä johdanto vei hänet kuitenkin lopulta pitemmälle kuin hän oikeastaan oli halunnut, sillä Julia käytti tätä juonta kiihottaakseen toista sille asteelle, jolloin vastarinnasta vahvistunut mieltymys alkaa tuntua todelliselta rakkaudelta.
Joka käynnillään huomasi Julia Rodolphen sanoissa yhä suurempaa sydämellisyyttä ja vilpittömyyttä. Jos Julia hiukkasen myöhästyi, sai hän sitten nauttia Rodolphen oireellisesta maltittomuudesta, ja lisäksi runoilija kirjoitti hänelle kirjeitäkin, joiden tyyli oikeutti hänet vakinaiseksi lemmityksi.
Marcel, Rodolphen uskottu, sai kerran käsiinsä erään näistä kirjeistä ja sen luettuaan kysyi nauraen:
— Onko tämä tyylin harjoitusta vai ajatteletko tosiaan niin, kuin tässä olet kirjoittanut?
— Kyllä, vastasi Rodolphe, — ja olen siitä itsekin vähän ihmeissäni. Viikko sitten olin perin surkeassa mielentilassa. Tämä yksinäisyys ja hiljaisuus, joka oli niin äkkiä astunut entisen, myrskyisen elämäni sijalle, pelotti minua suuresti. Silloin tuli Julia odottamatta. Kuulin kaksikymmenvuotiaan nuoruuden riemusoittoa, näin edessäni raikkaat kasvot, hymyilevät silmät ja suudeltavat huulet, ja vähitellen antauduin seuraamaan oikkua, joka minussa lienee jo muuttunut rakkaudeksi. Rakastaminen on minusta mieluisaa.