Teeskentelijät! Heitä itketti vain sipuli!
XXII
Mimin loppu
I
Ensi päivinä lopullisesti erottuaan Mimistä, joka oli jättänyt Rodolphen noustakseen varakreivi Paulin vaunuihin, runoilija oli koettanut huumata itseään ottamalla uuden rakastajattaren.
Tämä uusi lemmitty oli se vaalea kaunotar, jonka vuoksi hän oli pukeutunut Romeoksi eräänä hulluttelujen ja paradoksien päivänä. Mutta suhde, jonka toinen oli solminut äkäpäissään ja toinen pelkästä oikusta, ei tietenkään voinut kestää kauan. Julia oli sittenkin vain kevytkenkäinen tyttö, joka osasi ulkoa naismetkujen aapisen ja oli kyllin älykäs huomatakseen toisten mielijohteet ja käyttääkseen niitä hyväkseen. Muuten hänellä oli sydäntä vain sen verran, että hän tunsi pahoinvointia liiasta syömisestä. Sitä paitsi hän oli rajattoman omahyväinen ja keimaileva, niin että jos hänen rakastettunsa esimerkiksi olisi taittanut jalkansa, olisi se häntä huolettanut vähemmän kuin jokin puute hänen puvussaan tai hatussaan. Keskinkertaisena kauneudeltaan, arkipäiväisenä olentona ja jo syntyessään huonojen vaistojen tyyssijana hän oli kuitenkin eräiltä puoliltaan ja eräinä hetkinään viettelevä. Hän huomasi pian että Rodolphe oli ottanut hänet vain voidakseen hänen avullaan unohtaa edellisen rakastettunsa, mutta juuri Julian rinnalla kävi Mimin muisto runoilijan sydämessä entistä elävämmäksi.
Kerran Julia puheli runoilijastaan eräälle lääketieteen ylioppilaalle, joka jo jonkin aikaa oli häntä liehitellyt.
— Pienokaiseni, vastasi ylioppilas hänelle, — tuo mies käyttää teitä, kuten käytetään tulikiveä haavoja parantamaan… hän tahtoo teillä lääkitä sydäntänsä. Teette siis väärin, kun turhanpäiten pelkäätte pientä uskottomuuden oikkua.
— Ha haa! nauroi Julia, — oikeinko tosiaan uskotte minun arastelevan?
Ja vielä samana iltana hän antoi ylioppilaalle todistuksen siitä, että asian laita oli päinvastoin.