Erään niin sanotun ystävän avulla, joka ei mistään hinnasta tahdo salata uutista, jos arvaa sen loukkaavan toista, Rodolphe sai asiasta vihiä ja käytti sitä hyväkseen purkaakseen tämän väliaikaisen rakkaussuhteensa.
Hän eristäytyi sitten täydelliseen yksinäisyyteen, jossa häntä pian alkoivat vaivata kaikki ikävyyden yölepakot. Hän kutsui avuksi tytön, mutta turhaan. Joka ilta puserrettuaan yhtä monta pisaraa hikeä kuin oli tuhlannut mustetta hän sai kirjoittaneeksi parikymmentä riviä, joissa kulunut ajatus väsyneenä kuin Vaeltava juutalainen ja kirjallisiin ryysyihin ja lainatavaraan vaatetettuna tanssi kömpelösti paradoksin ohuella nuoralla. Uudestaan lukiessaan näitä rivejä Rodolphe tyrmistyi kuten ihminen, joka näkee nokkosia kasvavan lavassa, vaikka on luullut siihen kylväneensä ruusuja. Hän repi rikki paperin, johon oli tuhertanut moisia typeryyksiä, ja polki sitä raivoissaan.
— Niinpä niin, hän sanoi lyöden rintaansa sydämen kohdalle. — Kieli on katkennut. Alistukaamme kohtaloon.
Ja kun kaikkia hänen kirjallisia yrityksiään pitkät ajat seurasi sama pettymys, hänet pian valtasi se heikkous ja hervottomuus, joka voi järkyttää voimakkaimmankin itseluottamuksen ja tylsyttää pirteimmänkin hengen. Eikä tosiaan mikään ole niin pelottavaa kuin yksinäiset taistelut, joita joskus sukeutuu itsepintaisen taiteilijan ja vastaanhangoittelevan taiteen välillä, ei mikään järkyttävämpää kuin ne milloin rukoilevat, milloin käskevät huudot, joilla luomisintoinen taiteilija kutsuu ylenkatseellista tai pakenevaa runotarta.
Kauheimmatkaan sieluntuskat, syvimmätkään sydämenhaavat eivät tuota sellaisia kärsimyksiä, kun saa tuntea maltittomuuden ja epäilyksen hetkinä, jotka niin usein vaivaavat taiteen vaaralliselle alalle antautuneita.
Näitä rajuja puuskia seurasi tuskallinen lamaannus. Tuntikausia saattoi Rodolphe silloin istua tylsänä ja liikkumattomana kuin kivi. Kyynärpäät nojasivat pöytään, silmät tuijottivat jäykkinä lampun valaisemalle paperille, »taistelukentälle», jolla hänen henkensä joka päivä kärsi tappion kynän väsyessä ajamaan takaa saavuttamatonta aatetta, ja hän näki haaveellisia ilmestyksiä taikalyhtykuvien kaltaisina, joilla lapsia huvitetaan, hitaasti siirtymässä silmiensä ohitse, valaisten hänelle menneen elämän tapauksia. Siinä tulivat ensiksi työn ja toimen päivät, jolloin jokainen tunti vaati jonkin velvollisuuden täyttämistä, sitten opinnoille omistetut yöt, jolloin runotar piti hänelle seuraa, kirkastaen lumollaan hänen yksinäistä ja kärsivällisesti kestettyä köyhyyttään. Ja kateellisena hän ajatteli sitä ylpeätä itsetuntoa, joka ennen oli häntä elähdyttänyt, kun hän oli saanut jonkin ottamansa tehtävän valmiiksi.
— Oh, huusi hän, — ei mikään vedä vertoja sinulle, ei mikään voita sinua, joka hyvin suoritetun työn jälkeen laskeudut sieluun, sinua suloinen uupumus, joka teet joutilaisuuden patjan kaksin verroin suloiseksi. Ei turhamaisuuden tyydytys eikä kuumeinen, salaperäisten vuodekomerojen kätkössä nautittu aistihurma, ei mikään vedä vertoja rehelliselle tyynelle ilolle, oikeutetulle itsetyytyväisyydelle, jonka työ antaa tekijälleen ensi palkintona.
Hän kiinnitti katseensa uudelleen näkyihin, jotka jatkoivat kulkuaan, ja nousi niiden mukana kuusi kerrosta ylös kaikkiin ullakkokamareihin, joissa oli seikkailevan elämänsä aikana asunut ja jonne runotar, hänen siihen aikaan ainoa, uskollinen ja alati läsnäoleva lemmittynsä, oli häntä seurannut, hyvin viihtyen kurjuudessa, koskaan keskeyttämättä toivehikasta lauluaan. Mutta sitten kohosi äkkiä tähän hiljaiseen, rauhalliseen kolkkaan naisen hahmo, ja nähdessään naisen astuvan sinne, missä oli itse tähän asti ollut yksin valtiattarena, runotar poistui murheellisena, luovuttaen paikkansa vastatulleelle, jonka arvasi kilpailijakseen. Hetkisen ajan runoilija epäröi, näyttäen katseellaan pyytävän runotarta jäämään, samalla kun houkuttelevalla kädenliikkeellä kutsui vierasta. Kuinka hän olisikaan voinut torjua viehättävää olentoa, joka tuli hänen luokseen nuoruuden ja kauneuden viehkeässä loisteessa, jolla oli soma pikku suu ja ruusuiset huulet ja joka puhui niin yksinkertaista ja kuitenkin rohkeata kieltä, lupauksen sanoja. Kuinka hän olisi voinut työntää luotaan pienen, valkoisen, sinisuonisen kätösen, joka hyväillen ojentui häntä kohti? Kuinka hän olisi voinut huutaa karkotuskäskyn näille kahdeksalletoista kukkivalle vuodelle, joiden pelkkä läsnäolo jo täytti huoneen ilon ja nuoruuden palsamituoksulla? Kaiuttihan tuo olento suloisella, vienosti väräjävällä äänellään kiusauksen ihanaa laulua. Kauniilla, loistavilla silmillään hän sanoi niin selvästi: »Minä olen rakkaus!» ja huulillaan, joilla suudelma kukki: »Minä olen nautinto!» samoin kuin koko olemuksellaan: »Minä olen onni!» että Rodolphe joutui hänen lumoihinsa. Eikö tämä nuori tyttö ollut myös elävää, ruumiillistunutta runoutta? Eivätkö juuri hänen ansiotaan olleet innoituksen raikkaimmat hetket? Eikö hän ollut usein sytyttänyt ihastusta, joka kohotti niin korkealle ihanteitten piiriin, että maa katosi näkyvistä? Ja vaikka olikin pitänyt paljon kärsiä hänen tähtensä, niin eikö tämä kärsimys ollut sovitusta niistä äärettömistä riemuista, joita nuori tyttö oli tuonut? Eikö se ollut tavallinen kosto kohtalon puolelta, joka ei kenellekään kuolevaiselle suo häiriintymätöntä onnea? Kun kristinusko antaa anteeksi niille, jotka ovat paljon rakastaneet, suo se heille tämän anteeksiannon vain sen tähden, että he ovat myös paljon kärsineet, ja vasta kyynelkasteen kautta maallinen rakkaus tulee jumalalliseksi intohimoksi.
Kuten joskus voi hurmautua jo kauan sitten kuihtuneiden ruusujen tuoksusta, samoin Rodolphe hurmaantui muistellessaan entistä elämäänsä, jolloin jokainen päivä toi mukanaan uuden elegian, järkyttävän draaman tai naurettavan pilan. Hän eli hengessään vielä kerran kaikki merkillisen rakkautensa eri vaiheet kuherruskuukaudesta kotoisiin myrskyihin asti, jotka olivat syynä heidän lopulliseen eroonsa. Hän palautti mieleensä entisen rakastettunsa viekkaat kepposet ja toisti hänen leikkipuheensa. Rodolphe näki rakastettunsa liehuvan heidän pikku asunnossaan lempilauluansa hyräillen, aina iloisena, aina huolettomana, sekä hyvinä että pahoina päivinä. Ja lopuksi hänen täytyi myöntää, että järki on rakkausasioissa aina väärässä. Mitä hän oikeastaan tällä erolla oli saavuttanut?
Tosin Mimi petti häntä heidän yhteiselämässään… mutta tieto siitä oli hänen oma vikansa. Miksi hän näki niin paljon vaivaa saadakseen sen tietää, miksi alati vaani hankkiakseen todistuksia ja tällä tavalla itse teroitti tikarin, joka lävisti hänen sydämensä? Eikö Mimi osannut hätätilassa taitavasti todistaa, että hän oli erehtynyt? Ja lisäksi, kenen kanssa tai millä Mimi osoitti hänelle uskottomuutta? Enimmäkseen jollakin huivilla tai hatulla… siis esineillä, mutta ei ihmisten kanssa. Ja oliko hän saanut sen rauhan ja levon, jota tästä erosta oli toivonut? Ei, hän oli kaikkea muuta kuin levollinen. Ennen hän saattoi ainakin purkaa tuskansa, puhjeta soimauksiin ja moitteisiin ja osoittaa, kuinka hän kärsi, ja herättää sääliä Mimissä, joka oli näihin kärsimyksiin syypää. Nyt hänen sitä vastoin täytyi sulkea tuska sydämeensä. Hänen mustasukkaisuutensa oli muuttunut raivoksi, sillä aikaisemmin hän saattoi epäillessään ainakin estää Mimiä menemästä ja pitää häntä silmällä, mutta nyt hänen oli pakko nähdä, kuinka Mimi käveli rakastettunsa taluttamana kadulla varmaankin onnellisena, menossa johonkin huviin.