Tätä surkeaa tilaa kesti kolmisen kuukautta. Sitten Rodolphe vähitellen rauhoittui. Sillä välin tuli Marcelkin, joka oli paljon matkustellut saadakseen Musetten haihtumaan mielestään, takaisin Pariisiin ja asettui uudelleen asumaan yhteen runoilijansa kanssa, niin että he saattoivat lohduttaa toisiaan.
Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina käveli Luxembourg-puiston halki, Mimi tuli häntä vastaan hyvin hienosti pukeutuneena, matkalla tanssiaisiin. Hän nyökkäsi ohimennessään, ja Rodolphe vastasi siihen kohteliaasti tervehtien. Tämä kohtaaminen pisti Rodolphen sydämeen, mutta hänen liikutuksensa oli vähemmän tuskallinen kuin muulloin. Harhailtuaan jonkin aikaa puistossa hän palasi kotiin. Saapuessaan myöhään illalla Marcel tapasi hänet työssä.
— Mitä! huusi maalari kurkistaen ystävänsä olkapään yli, — sinä olet työssä… ja päällepäätteeksi runon teossa!
— Niin kuin näet, vastasi Rodolphe iloisesti. — Pikku kapine ei ole rinnassani vielä ihan kuollut Istun tässä jo neljättä tuntia… olen saanut takaisin entisten aikojen innoituksen. Tapasin Mimin!
— Niinkö! sanoi Marcel hieman levottomana. — Ja millä kannalla te kaksi nyt olette?
— Älä ollenkaan pelkää. Olemme vain tervehtineet toisiamme… ei muuta.
— Todellako?
— Ihan totta. Meidän kesken on kaikki ainaiseksi lopussa, sen tunnen.
Mutta jos voin jälleen tehdä työtä, annan hänelle mielelläni anteeksi.
— Mutta miksi kirjoitat hänelle runoja, jos kerran välinne ovat lopussa? kysyi maalari, joka oli lukenut Rodolphen kirjoittamat rivit.
— Mitä sillä on väliä? vastasi runoilija. — Minä otan runoni sieltä, mistä löydän.