Viikon päivät Rodolphe työskenteli pikku runoelman kimpussa. Kun se oli valmis, hän luki sen Marcelille, joka ilmaisi olevansa saavutukseen tyytyväinen ja kehotti Rodolphea käyttämään jälleen elpynyttä runosuontaan muihinkin tehtäviin.
— Sillä eihän kannattanut, lisäsi hän, — hylätä Mimiä, jos sinä aina tahdot elää hänen haamunsa kanssa. Mutta, hän jatkoi hymyillen, — tekisin kuitenkin paremmin, jos jättäisin muut rauhaan ja saarnaisin itselleni enkä muille, sillä minun sydämeni on vielä täynnä Musettea. No, luulen sentään, että kerran lakkaamme olemasta nuoria emmekä viitsi tavoitellakaan riivattuja tyttöheilakoita.
— No no, sanoi Rodolphe, — eihän meidän tarvitse nuoruudelle antaa matkapassia.
— Se on totta, vastasi Marcel, — ja kuitenkin on päiviä, jolloin tahtoisin olla arvokas vanhus, Instituutin jäsen, useiden rintamerkkien omistaja ja turvassa kaikilta tämän maailman Musetteilta. Ja vieköön minut piru, jos koskaan niitä kaipaisin. Entä sinä, lisäsi hän nauraen, — haluaisitko sinäkin saada kuusikymmentä vuotta niskoillesi?
— Haluaisin tänään mieluummin saada kuusikymmentä frangia, vastasi
Rodolphe.
Muutamia päiviä myöhemmin Mimi tuli varakreivi Paulin seurassa erääseen kahvilaan. Sattumalta hän otti pöydältä käteensä aikakauskirjan ja löysi siitä painettuna Rodolphen viimeksi kirjoittaman runon, jossa kaihoten, mutta samalla vapautunein mielin esitettiin heidän lemmentarinansa eri vaiheineen.
— Kas vain, hän huudahti nauraen, — entinen rakastajani panettelee minua lehdissä!
Mutta luettuaan runon hän katseli ääneti ja uneksivana eteensä. Varakreivi Paul arvasi hänen ajattelevan Rodolphea ja koetti kääntää hänen huomionsa muualle.
— Ostan sinulle korvarenkaat, hän sanoi.
— Niin, vastasi Mimi, — teillä on rahaa, teillä.