— Tuota sanotaan tryffelikalkkunaksi, huomautti Marcel osoittaen uhkeaa paistia, jonka punertavan, ohuen nahan läpi selvästi kuulsivat tryffelien herkulliset möykyt. — Tunnen jumalattomia ihmisiä, jotka julkeasti syövät tuommoisia, laskeutumatta edes polvilleen, jatkoi maalari ja loi lintupaistiin katseita, jotka olisivat voineet vaikka paahtaa sen.
— Ja mitä arvelet tuosta lampaanpaistista? sanoi Rodolphe. — Mikä väri! Näyttää kuin se olisi peräisin juuri sellaisesta lihakaupasta, jota kuvataan eräässä Jordaensin taulussa. Lampaanliha on muuten jumalien ja myös sylikummini, rouva Chandlierin, lempiruokaa.
— Katsoppa noita kaloja sitten! huudahti Marcel osoittaen muutamia taimenia. — Ne ovat ahtolan taitavimpia uimareita. Nuo pikku eläimet, jotka eivät näytä juuri miltään, voisivat ansaita hyvästi rahaa näyttelemällä temppujaan. Ajatteles, ne nousevat kuohuvaa koskea ylös yhtä vikkelästi kuin me tänä iltana ottaisimme vastaan pari illalliskutsua. Kerran olin vähällä päästä niitä syömään.
— Entä nuo suuret kullanväriset hedelmät, joiden lehvät muistuttavat itämaan kansojen miekkoja! Niillä on nimenä ananas. Ne ovat kuuman vyöhykkeen renettiomenia, sanoi Rodolphe.
— Vähät minä niistä, vastasi Marcel. — Jos on puhe hedelmistä, ottaisin ennemmin tämän häränlihakimpaleen, tuon lampaanjalan taikka tuon pikku kinkun, jonka hyytelö kuultaa läpi kuin merenvaha.
— Oletpa oikeassa, myönsi Rodolphe, — kinkku on ihmisen ystävä, kenellä se kerran on. Mutta minä puolestani en hylkäisi tuota fasaaniakaan.
— Uskon sen, sanoi Marcel. — Fasaani on kruunupäiden ruokaa.
Jatkaessaan matkaansa he kohtasivat monia iloisia kulkueita menossa kotiin juhlimaan Momusta, Bakkusta, Comusta ja kaikkia muita us-päätteisiä pöytäjumalia, ja silloin he kysyivät toisiltaan, minkä uuden Camachon häihin tarvittiin näin suuria ruokamääriä.
Marcel muisti ensimmäisen päivämäärän ja sen merkityksen.
— Tänäänhän on jouluilta, sanoi hän.