Rodolphe astui sisälle kahvilaan, jonka kantavieraista suurin osa oli hänen tuttujaan. Eräs herrasmies, joka juuri oli voittanut kolmesataa frangia luovutti hänelle oikein mielellään, kuten sanoi, neljäkymmentä souta, mutta oli kuitenkin ärtyneen näköinen kuin ihminen on pelinhimon riivaamana. Jonakin toisena hetkenä ja toisessa paikassa kuin vihreän pöydän ääressä olisi tuttava lainannut Rodolphelle ehkä neljäkymmentä frangia.
— No? kysyi Marcel, kun Rodolphe tuli ulos kahvilasta.
— Tässä koko saalis, vastasi runoilija näyttäen hopearahaansa.
— Sillä saamme palasen leipää ja pisaran viiniä, sanoi Marcel.
Ystävysten onnistui kuitenkin hankkia tällä vaatimattomalta summalla leipää, viiniä, särvintä, tupakkaa, valoa ja tulta.
Sitten he menivät kotiin. He asuivat tähän aikaan eräässä talossa, jossa heillä kummallakin oli oma huoneensa. Kun Marcelin huone, joka samalla oli hänen ateljeensa, oli suurempi kuin Rodolphen, valitsivat he sen juhlasaliksi ja ryhtyivät sitten yhteisvoimin puuhaamaan ateriaa.
Lopulta he istuutuivat pöytään. Mutta pian he saivat alakuloisen pöytävieraan. Menneisyyden aave oli tullut pikku pöydän ääreen kamiinan viereen, jossa märät halot hiiltyivät lämpöä levittämättä.
Melkein tunnin ajan istuivat ystävykset äänettöminä mietteissään.
Molempia painoi varmaankin sama ajatus, jota he koettivat salata.
Marcel ensimmäisenä keskeytti hiljaisuuden.
— Kas niin, Marcel sanoi, — siinä sitä taas ollaan.
— Mitä tarkoitat? kysyi Rodolphe.