— Äläpäs ole olevinasi, vastasi Marcel. — Sinä ajattelet tällä hetkellä sitä, mikä sinun pitäisi unohtaa… ja minun laitani on samoin, hitto vieköön… en salaa sitä lainkaan.
— Vaikka niinkin, mutta…
— Sanon vain, että tämä saa olla viimeinen kerta. Hiiteen muistot, jotka tärvelevät viinimme ja tekevät meidät surullisiksi, silloin kun koko maailma iloitsee! huusi Marcel, viimeisillä sanoillaan viitaten siihen iloiseen meluun, jota kuului viereisistä huoneista. — Niin, tämä olkoon viimeinen surullisten muistojemme hetki, ja nyt ajatellaan muuta!
— Niinhän me joka kerta sanomme ja kumminkin… vastasi Rodolphe vaipuen haaveihinsa.
— Ja kumminkin palaamme aina yhteen ja samaan, jatkoi Marcel. — Mutta se johtuu vain siitä, että me koettamatta täydellä todella unohtaa päinvastoin käytämme pienempiäkin seikkoja verukkeena saadaksemme muistot yhä uudelleen hereille. Pahinta on se, että elämme samassa piirissä ja ympäristössä kuin nekin olennot, jotka niin kauan ovat meitä kiduttaneet. Me olemme vähemmän intohimon kuin tottumuksen orjia. Ja tämä kahle meidän täytyy murtaa, muuten joudumme tässä sekä naurettavassa että häpeällisessä orjuudessamme suorastaan perikatoon. No niin, menneisyys on mennyttä… irti kahleista, jotka meitä vielä siihen sitovat! Hetki on tullut, jolloin meidän on astuttava eteenpäin, katsomatta taaksemme. Meillä on ollut nuoruuden, kevytmielisyyden ja hulluttelujen aika. Hyvä niinkin, voisihan siitä kirjoittaa sievän romaanin, mutta tämä rakastuneitten hullujen huvinäytelmä, tämä ajantuhlaus, jota olemme harrastaneet ikään kuin meillä olisi ikuisuuksia käytettävänämme, pitää vihdoin lopettaa! Hyvällä syyllä meitä silloin halveksittaisiin, jopa meidän täytyisi itse halveksia itseämme, jos pitemmälti enää jatkamme tätä elämää syrjässä yhteiskunnasta, melkeinpä syrjässä itse elämästäkin. Sillä voiko sitä elämää, jota me vietämme, nimittää elämäksi? Ja tämä riippumattomuus, tämä tapojen ja käytöksen vapaus, josta niin pöyhkeilemme, ovathan ne perin vähäpätöisiä etuja. Todellinen vapaus on siinä, että voi tulla toimeen yksin ja omin voimin. Mutta voimmeko me? Emme, sillä kuka tolvana tahansa, jonka nimeä emme viittä minuuttiakaan haluaisi pitää, kostaa pilkkapuheemme ja pääsee käskijäksemme sinä päivänä, jolloin lainaamme häneltä sata souta hukattuamme tämän lainan saamiseen monen sadan frangin arvosta sukkeluuksia tai nöyryytyksiä. Omasta puolestani olen jo siihen kyllästynyt. Runoutta ei ole yksinomaan elämän sekasorrossa, odottamattomissa onnenpotkauksissa, rakkaussuhteissa. joilla on kynttilän elinikä, enemmän tai vähemmän huimapäisissä hyökkäyksissä ennakkoluuloja vastaan, jotka kuitenkin iäti vallitsevat maailmaa, sillä helpompaa on kumota jokin hallitus kuin piintynyt tapa, vaikka se olisi naurettava. Ei ole vielä mikään neron tai lahjakkuuden todiste, jos joulukuussa käyttää kesätakkia, ja voipa varsin hyvin olla todellinen runoilija ja oikea taiteilija, vaikka syökin kolme ateriaa joka päivä ja käyttää eheitä kenkiä. Mitä tahansa sanomme tai teemme, jo» tahdomme päästä johonkin, niin meidän täytyy marssia yleistä tietä pitkin. Nämä sanat ehkä hämmästyttävät sinua, Rodolphe, ehkä syytät minua ihanteitteni pettäjäksi ja pidät minua turmeltuneena, muta sittenkin puhun sisäisen vakaumukseni ja lujan päätökseni mukaan. Tietämättäni on minussa hitaasti tapahtunut terveellinen muutos. Järki on minussa päässyt voitolle, salakavalasti, jos niin tahdot, muta joka tapauksessa tietämättäni ja ehkä tahtomattani. Mutta riittäköön jo, järki on lopulta voittanut ja osottanut minulle, että olin väärällä tiellä ja että edelleen sillä pysyminen olisi sekä naurettavaa että vaarallista. Mitä meistä tosiaan tulee, jos pitemmälti jaksamme tätä yksitoikkoista kulkurielämäämme! Lähenemme kolmeakymmentä vuotamme ja olemme yhä vielä tuntemattomia, vailla suhteita, tyytymättömiä kaikkeen ja omaan itseemmekin, kadehtien kaikkia niitä, joiden näemme saavuttavan päämääränsä, ja pakosta turvautuneen loiselämän häpeällisiin keinoihin voidaksemme pysyä hengissä. Älä ajattele, että tämä on jokin haavekuva, jonka olen maalannut sinua pelottaakseni. En näe tulevaisuutta yksinomaan pimeänä, mutta en juuri ruusunvärisenäkään. Näen sen vain todellisuuden silmillä. Tähän saakka oli se elämä, jota olemme viettäneet, olosuhteiden pakosta välttämätön, ja se on puolustuksemme. Nyt meillä ei olisi puolusteluita, ja ellemme nyt ala elää muiden ihmisten tavalla, on syy yksinomaan meidän, sillä niitä esteitä, joita vastaan olemme taistelleet, ei ole enää olemassa.
— Vai niin, sanoi Rodolphe, — mihin sinä oikein pyrit? Mistä syystä ja missä mielessä sinä yleensä pidät tätä saarnaa?
— Ymmärrät minut varsin hyvin, jatkoi Marcel yhtä totisena. — Äskenhän näin, kuinka sinua niin kuin minuakin ahdistavat muistot, jotka saivat sinut toivomaan menneisyyttä takaisin. Sinä ajattelet Mimiä, kuten minä Musettea, ja olisit tahtonut saada rakastettusi istumaan tänne viereesi. No niin, minä sanon sinulle, ettemme enää saa noita olentoja ajatella. Me emme ole sitä varten luotuja ja maailmaan tulleita, että uhraisimme koko elämämme mokomille arkipäiväisille Manoneille, eikä ritari Desgrieux, niin kaunis ja runollinen luonne, säästy naurettavuuden kiroukselta muutoin kuin nuoruutensa ja niiden harhakuvitelmien avulla, joita hän osasi sielussaan tallettaa. Kahdenkymmenen ikäisenä hän saattoi kyllä seurata rakastettuaan siirtomaihin menettämättä myötätuntoamme, mutta viidenkolmatta vanhana hän olisi yksinkertaisesti ajanut Manoninsa ulos ovesta ja siinä tehnyt oikein. Koetamme sitä turhaan salata itseltämme, ystäväni, mutta me olemme jo vanhoja. Me olemme eläneet liian paljon ja liian nopeasti. Sydämemme on saanut säröjä, ja sen soinnissa on vikaa. Ah, eihän voi rankaisematta olla kolme vuotta rakastuneena johonkin Mimiin tai Musetteen! Mutta minun osaltani se on lopussa, ja koska aion perinjuurin hävittää Musetten muististani, heitän nyt tuleen muutamia pikku tavaroita, jotka häneltä ovat eri kerroilla jääneet ja alati kääntävät ajatukseni häneen.
Marcel nousi ja otti eräästä laatikosta esille pienen pahvirasian, jossa Musetten muistot, kuihtunut kukkavihko, vyö, nauhanpätkä ja moniaita kirjeitä, olivat olleet säilössä.
— Niin, Rodolphe, tee sinä samoin!
— No, sama se! huusi Rodolphe väkinäisesti, olet oikeassa. Minäkin tahdon päästä eroon valkokätisestä tytöstä!