Ja hän syöksyi huoneeseensa ja toi sieltä pienen käärön, joka sisälsi
Mimin muistoja, samankaltaista tavaraa kuin oli Marcelin rasiassa.
— Tämä sopii mainiosti, mutisi maalari. — Talla rihkamalla voimme ainakin hiukan virkistää tulta, joka on jo sammumaisillaan.
— Niin tosiaan, Rodolphe huomautti, — kun on niin kylmä, että jääkarhukin voisi kyntensä palelluttaa.
— Toimeen siis, sanoi Marcel, — aloittakaamme polttoduetto. Näetkö, kuinka Musetten proosa liekehtii kuin sytytetty punssimalja! Se tyttö pitikin punssista. Nyt on sinun vuorosi.
Ja muutaman minuutin ajan ystävykset viskelivät vuoronperään entisen rakkautensa pyhiä jäännöksiä tuleen, joka leimahteli iloisesti rätisten.
— Musette-raukka, sanoi Marcel hiljaa ja katseli viimeistä kädessään olevaa muistoa, pientä lakastunutta kukkavihkoa. — Hän oli sittenkin oikein kaunis ja rakasti minua… eikö totu, pikku kukkavihkonen? Hänen sydämensä sanoi sen sinulle silloin, kun koristit hänen vyötänsä?… Näytät pyytävän armoa, pikku kukkavihko… no niin, se myönnetään sinulle, mutta vain yhdellä ehdolla: et saa milloinkaan, kuuletko, enää puhua minulle hänestä.
Ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin luuli Rodolphen huomion kääntyneen toisaanne, Marcel pisti kukkavihon poveensa. — Olen pahoillani, mutta en voi toisin tehdä, vaikka tämä onkin petosta, ajatteli maalari.
Mutta luodessaan salaa silmäyksen Rodolpheen hän näki, että runoilija polttouhrinsa lopussa kiihkeästi suuteli Mimille kuulunutta yömyssyä ja sitten pisti sen taskuunsa.
— Kas vain, pohti Marcel, — hän on yhtä kehno kuin minäkin.
Juuri kun Rodolphe aikoi poistua huoneeseensa pannakseen maata, koputettiin hiljaa Marcelin ovelle.