— Kuka hemmetissä sieltä vielä tähän aikaan tulee? ihmetteli maalari.
Kun hän oli avannut oven, pääsi häneltä hämmästyksen huuto.
Tulija oli Mimi.
Kun huoneessa oli jokseenkin pimeä, ei Rodolphe aluksi tuntenut rakastettuaan. Hän näki vain naishahmon ja luullen, että siinä oli joku hänen ystävänsä tilapäisiä valloituksia, tahtoi hienotunteisesti lähteä tiehensä.
— Häiritsenkö teitä? kysyi Mimi, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle.
Tämän äänen kuullessaan Rodolphe vaipui kuin salaman satuttamana takaisin tuoliinsa.
— Hyvää iltaa, sanoi Mimi hänelle astuen lähemmäksi ja puristaen hänen kättänsä, joka pysyi velttona.
— Mikä hitto teidät tänne ajoi? kysyi Marcel. — Ja vielä tähän aikaan?
— Minun on niin vilu, vastasi Mimi väristen. — Kävellessäni tästä ohitse näin vielä valoa teillä ja tulin tänne, vaikka onkin jo näin myöhä.
Hän tutisi yhä. Hänen äänessään oli omituinen kristallisointu, joka kaikui Rodolphen sydämessä kuin kuolinkello ja täytti sen synkillä aavistuksilla. Hän katseli nyt rakastettuaan tarkemmin. Siinä ei ollut enää Mimi, vaan Mimin haamu.