— Äh, pojat, kuunnelkaas, sanoi hän lyöden muutaman soinnun. — Jopas on koira tuntenut isäntänsä: h, a, g, f, e, d? Helkkarin d! Pysyt aina samanlaisena! Sanoinhan, että tämä on minun pianoni.
— Hän pysyy väitteessään, sanoi Colline Rodolphelle.
— Pysyy, toisti Rodolphe Marcelille.
— Entäs tuo sitten? lisäsi Schaunard osoittaen tähdikästä hametta, joka oli heitetty tuolille. — Eikös tuo ole minun hepeneitäni, häh?
Ja hän katseli Marcelia läheltä silmiin.
— Ja tämä? jatkoi hän kiskaisten seinältä aikaisemmin mainitun häätökäskyn.
Hän luki:
— 'Joten herra Schaunard on velvollinen tyhjentämään huoneen ja palauttamaan sen täydessä kunnossa huhtikuun 8. päivänä ennen kello 12 päivällä. Ja hänelle on annettu tieto tästä asiakirjasta, josta on kuluja viisi frangia'. Vai enkö minä olisikaan herra Schaunard, jonka kaupunginvouti on häätänyt ja jota on kunnioitettu viiden frangin leimamerkillä? Entä nämä sitten, jatkoi hän nähdessään tohvelinsa Marcelin jalassa, — eivätkö nämä ole minun turkkilaiset tohvelini, rakkaan käden lahja? Selittäkää te puolestanne, hän kiivastui Marceliin päin kääntyen, — läsnäolonne minun huoneessani?
— Hyvät herrat, virkkoi Marcel puhuen erityisesti Collineile ja Rodolphelle, — tämä herra, ja hän osoitti Schaunardia,— on kyllä kotonaan, tunnustan sen.
-— Ah, huudahti Schaunard, — sepä oivallista!