— Siispä, päätteli Rodolphe, — olette aivan oikeassa, ja me olemme teidän luonanne.
— Olkaa kuin kotonanne, vastasi Marcel kohteliaasti.
Mutta perin työlästä oli saada Schaunard käsittämään, mitä oli tapahtunut. Hullunkurinen sattuma teki tilanteen vielä monimutkaisemmaksi. Etsiessään jotakin lipastostaan Schaunard löysi sieltä kasan hopearahoja, jotka Marcel oli saanut takaisin päivällä vaihtamastaan viidensadan frangin setelistä.
— Ahaa, siitä olinkin varma! hän huudahti. — Sattuma ei ole hylännyt minua. Nytpä muistan… että läksin tänä aamuna sitä tavoittamaan. Vuokran takia se lienee käynyt täällä poissa ollessani. Olemme kulkeneet ristiin, siinä kaikki. Sattuipa hyvin, että jätin avaimen lipastooni lukitsematta.
— Suloista hulluutta! mutisi Rodolphe nähdessään Schaunardin latovan hopearahoja tasakorkeiksi pinoiksi.
— Unelmaa, valhetta, sitä on elämä, lisäsi filosofi.
Marcel nauroi.
Tuntia myöhemmin he nukkuivat kaikki neljä.
Kun he seuraavana päivänä kahdentoista tienoissa heräsivät, näyttivät he perin hämmästyneiltä yhdessäolostaan. Schaunard, Colline ja Rodolphe eivät näkyneet tuntevan toinen toistaan ja alkoivat jälleen teititellä. Marcelin täytyi palauttaa mieliin, että he eilen olivat saapuneet yhdessä.
Samassa ukko Durand astui huoneeseen.