— Ja hyvin arvokas, vastasi maalari. — Eräs Turkin visiiri lahjoitti sen Horace Vernerille, joka antoi sen minulle. Olen hänen oppilaansa.
— Oletteko Vernerin oppilas? kysyi Blancheron.
— Niin olen ja ylpeilen siitä. Kauhistus! Minähän kiellän omat jumalani, mutisi hän sitten itsekseen.
— Kannattaa kyllä ylpeillä, nuori mies, virkkoi edustaja kääriytyen aamunuttuun, jolla oli niin ylevä alkuperä.
— Ripusta herran vaatteet naulakkoon, huusi Schaunard toverilleen silmää iskien.
— Kuules, kuiskutti Marcel syösten saaliinsa kimppuun ja salaa osoittaen Blancheronia, — tuopa on mainio äijä! Jospa voisit pitää häntä täällä kyllin kauan!
— Minä koetan; mutta siitä ei ole nyt puhe. Pane pian yllesi ja riennä.
Mutta muista palata kello kymmenen; siihen saakka pidätän hänet täällä.
Ja ennen kaikkea, tuo minulle jotakin taskussasi!
— Tuon ananaksen, virkkoi Marcel häviten viereiseen huoneeseen.
Hän pukeutui siellä kiireesti, ja puku sopi kuin hansikas. Sitten hän poistui ateljeen takaovesta.
Schaunard ryhtyi työhönsä. Kun oli tullut pimeä, kuuli herra Blancheron kellon lyövän kuusi ja muisti, ettei hän ollut syönyt päivällistä. Hän huomautti siitä maalarille.