— Kas vain, ajatteli Rodolphe, jolle mytologia muistui mieleen, — tuossa tulee Jupiter kohtaamaan Ledaa. Kunpa vain vartija ei heitä yllättäisi!
Sitten hän painoi päänsä käsiinsä ja upposi syvemmälle tunteittensa orjantappuroihin. Mutta juuri unen ollessa kauneimmillaan herätti Rodolphen äkkiä vartija, joka löi häntä olkapäälle.
— On aika lähteä, herra!
— Hyvä on, mietti Rodolphe. — Jos jäisin tänne vielä viideksi minuutiksi, olisi sydämessäni enemmän vergissmeinnichtia kuin Reinin rannoilla tai Alpse Karrin romaaneissa.
Ja jatkaen matkaansa hän poistui kiireesti Luxembourgista, hyräillen tuntehikasta laulua, joka hänelle oli rakkauden marseljeesi.
Puolta tuntia myöhemmin hän melkein tietämättään oli Pradossa, punssilasi edessään pöydällä, ja keskusteli kookkaan nuoren miehen kanssa, jolla oli kuuluisa nenä, kaareva sivulta, mutta tylppä edestä, nenämestarin kanssa, jolta ei puuttunut sukkeluutta ja jolla oli ollut kylliksi lemmenseikkailuja voidakseen moisessa tilanteessa antaa hyvän neuvon ja olla hyödyksi ystävälle.
— Siis, sanoi Alexandre Schaunard, nenämestari — sinä olet rakastunut?
— Niin, hyvä veli. Se tarttui minuun äsken äkkiä… kuin kova hammassärky sydämessä.
— Annahan tupakkaa, virkkoi Alexandre.
— Kuvittele, jatkoi Rodolphe, — että kahteen tuntiin en ole tavannut muita kuin rakastuneita, miehiä ja naisia parittain. Päähäni pälkähti mennä Luxembourgiin ja siellä näin kaikenlaisia kangastuksia. Se järisytti sydäntäni merkillisesti. Siellä ihan pursuaa elegioita. Määin ja kuherran, muutun puolittain lampaaksi, puolittain kyyhkyseksi. Katsohan, eikö minulla jo ole villoja ja höyheniä.