— Mitä olet juonut? kysyi Alexandre kärsimättömästi. — Nyt sinä annat minun odottaa kuin olisin mikäkin malli.
— Vakuutan, että olen ihan selvä. Tai en sentään. Mutta minua haluttaa syleillä jotakin. Katsos, Alexandre, ihmisen ei ole hyvä olla yksinään. Sanalla sanoen: sinun pitää auttaa minua löytämään puoliskoni… Mennäänpä tanssisaliin, ja ensimmäiselle, jota osoitan, menet sanomaan, että minä rakastan häntä.
— Mikset sanoisi itse? kysyi Alexandre komealla nenäbassollaan.
— En, hyvä veli, kun olen kokonaan unohtanut, kuinka sellaisista asioista puhutaan. Ystäväni ovat aina kirjoittaneet lemmentarinoilleni alkulauseet ja eräät loppuratkaisunkin. En ole koskaan osannut aloittaa.
— Riittää, kun osaa lopettaa, lohdutti Alexandre. — Mutta ymmärrän tilasi. Tunnen erään nuoren neitosen, joka pitää oboesta. Ehkä sinä sopisit hänelle.
— Sepä se, vastasi Rodolphe, — mutta tahtoisin, että hänellä olisi valkoiset hansikkaat ja siniset silmät.
— Helkkari! Sinisiä silmiä on aina saatavissa, mutta hansikkaita… eihän kaikkea voi saada yhdellä kertaa… No, mennään sentään ylimystön tyyssijoille.
— Katsos tuonne, sanoi Rodolphe heidän astuessaan saliin, jossa huvipaikan hienohelmat oleskelivat, — tuolla on yksi hyvin hempeän näköinen… Ja hän osoitti verrattain hienosti pukeutunutta, nurkkaan vetäytynyttä tyttöä.
— Hyvä on, sanoi Alexandre. — Pysy vähän taempana niin heitän hänelle puolestasi lemmenkekäleen sydämeen. Ilmoitan, kun sinun on aika tulla.
Noin kymmenen minuutin ajan puhutteli Schaunard tyttöä, joka tavantakaa purskahti iloiseen nauruun ja vihdoin katsahti Rodolpheen hymyillen, ikään kuin sanoakseen: Tule, asianajajasi on voittanut jutun.