Mutta me emme kirjoitakaan murhenäytelmää, ja vaikka tarvitsisimme uskotun, täytyy meidän tulla toimeen ilmankin.
Sankarimme ei olekaan se, jolta hän näyttää. Turbaani ei tee turkkilaista. Tuo nuori mies on ystävämme Rodolphe. Hänet on ottanut haltuunsa eno, jolle hän nyt laatii käsikirjaa Ohjeita nuohoojille. Ammattiinsa innostunut Monetti oli omistanut elämänsä uuniteollisuudelle. Olipa kunnon piemontilainen sovelluttanut omaan käytäntöönsä Ciceron lauseen runoilijoista (poetae), ja innostuksensa huippuhetkinä hän huudahti: Nascuntur poè… liers (uunintekijät ovat synnynnäisiä). Hänen päähänsä pälkähti kerran julkaista tulevien sukupolvien hyväksi teoreettinen opas etevästi harjoittamansa ammatin alalta, ja hän oli, kuten olemme huomanneet, valinnut sisarenpoikansa sepittämään nämä ajatukset ymmärrettävään muotoon. Rodolphe sai ruuan, asunnon, vuoteen jne… ja kun Opas olisi valmis, piti hänen saada palkkioksi kolmesataa frangia.
Innostaakseen nuorta sukulaistaan työhön Monetti oli ensi päivinä antanut hänelle jalomielisesti viisikymmentä frangia etukäteen. Mutta Rodolphe, joka ei vuoden päiviin ollut nähnytkään moista summaa, oli puolihulluna lähtenyt ulos rahoineen, pysynyt poissa kolme päivää ja palannut neljäntenä, yksinään!
Monetti, jolla oli kiire nähdä Oppaansa valmiina, sillä hän toivoi saavansa siitä kunniadiplomin, pelkäsi uusia metkuja sukulaisensa puolelta ja otti, estääkseen hänet karkaamasta kaupungille ja pakottaakseen työhön, haltuunsa hänen vaatteensa, korvaten ne sillä asulla, jossa hänet äsken tapasimme.
Mutta mainio Opas edistyi sittenkin perin vitkallisesti, sillä Rodolphelta puuttui täydellisesti taipumuksia tämänlaatuiseen kirjallisuuteen. Eno kosti tällaisen uuneihin kohdistuvan velton kylmäkiskoisuuden toimittamalla hänelle kaikenlaista mieliharmia. Joskus hän pienensi ruoka-annoksia, joskus jätti ilman tupakkaa.
Kun Rodolphe eräänä sunnuntaina oli tuskallisesti hikoillut verta ja mustetta ilmareikiä käsittelevän luvun kimpussa, taittoi hän lopulta sormiaan polttavan kynän ja meni puistoonsa kävelylle.
Ikään kuin kiusakseen ja tupakantuskan kiihottimeksi hän näki, minne katsahtikin joka ikkunassa tupakoivia ihmisiä.
Erään uuden talon kullatulla parvekkeella pureskeli aamunuttuun pukeutunut teikari hienoa havannasikaria. Kerrosta ylempänä joku taiteilija tuprutteli tuoksuvaa itämaista tupakkaa ambra-imukkeesta. Kapakan ikkunan ääressä antoi lihava saksalainen oluensa kuohua ja levitteli koneellisen säännöllisesti paksuja savupilviä, jotka lähtivät oivallisesta Kulmer-piipusta. Toisella puolen marssi työläisjoukko työpaikalleen piippunysät hampaissa. Vieläpä kaikki muutkin kadulla kävelevät polttivat.
— Voi, voi, huokasi Rodolphe, — minun ja enoni uuneja lukuunottamatta savuaa tällä hetkellä koko luomakunta.
Ja nojaten päätänsä parvekkeen rautakaiteeseen Rodolphe mietiskeli tämän elämän katkeruutta.