Äkkiä kuului hänen alapuoleltaan heleä ja äänekäs naurunhelähdys. Rodolphe kumartui hiukan ulommas nähdäkseen, mistä tuo riemunlähde pulppusi, ja silloin hän äkkäsi, että alemman kerroksen asukas oli huomannut hänet. Tämä oli neiti Sidonie, nuori ensimmäinen rakastajatar Luxembourgin teatterista.
Neiti Sidonie asteli parvekkeellaan hieroen hyppysissään oikein kastilialaisen näppärästi pientä paperipalaa täynnä vaaleata tupakkaa, jota hän otti kirjailusta samettilaukusta.
— Kuinka sievä tupakkapussi! huokasi Rodolphe katsellen sitä ihailevin silmin.
— Kukahan tuo Ali Baba on? ajatteli neiti Sidonie puolestaan.
Ja hän mietiskeli itsekseen tekosyytä saadakseen keskustelun käyntiin
Rodolphen kanssa, joka itsekin pyrki samaan suuntaan.
— Hyvä Jumala! huudahti neiti Sidonie kuin itsekseen puhuen. — Voi sentään, minulla ei olekaan tulitikkuja!
— Sallitteko minun tarjota niitä teille? sanoi Rodolphe pudottaen parvekkeelle pari kolme paperiin käärittyä tikkua.
— Tuhannet kiitokset, vastasi Sidonie ja sytytti savukkeensa.
— Arvoisa neiti, jatkoi Rodolphe, — rohkenisiko palkaksi mitättömästä palveluksesta, jonka hyvä enkelini on sallinut minun tehdä, pyytää…
— Kas, kas, hän pyytää jo, ajatteli Sidonie katsellen Rodolphea tarkkaavammin. — Niin, ne turkkilaiset! Niitä sanotaan huikenteleviksi, mutta miellyttäviksi. Puhukaa, hyvä herra, lisäsi hän ääneen, kohottaen päätänsä Rodolphea kohti. — Mitä haluatte?