— Ja minä, sanoi Marcel, — menen myymään ukko Medisille jonkin Hyljätyn talon. Siitä tulee toiset viisi frangia. Jos saan kylliksi aikaa lisätä siihen myllyn ja kolme tornia, heltiää ehkä kymmenenkin, ja siiloin on tuloarviomme kunnossa.
Molemmat ystävykset nukkuivat uneksien Belgiojoson prinsessan pyytävän heitä muuttamaan vastaanottopäivänsä, ettei hänen tarvitsisi luopua vieraistaan.
Herättyään aikaisin aamulla Marcel otti esille kankaat ja alkoi nopeasti maalata Hyljättyä taloa, jollaista eräs Carrousel-torin romukauppias oli erityisesti pyytänyt hänellä. Rodolphe puolestaan lähti käymään enonsa Monettin luona, joka oli mainio kuvailemaan pakoretkeä Venäjältä ja jolle Rodolphe viisi tai kuusi kertaa vuodessa, kun sattui kovin kireä aika, toimitti sen ilon, että hän sai kertoa sotamuistelmiaan, jolloin sotavanhus-muurari-mestarinuohooja ei ollut kovin kitsas antamaan lainaksi pientä summaa, jos vain osattiin hyvin innokkaasti kuunnella hänen kertomuksiaan.
Noin kahden aikaan kohtasi Marcel, pää painuksissa ja suuri taulu kainalossa, Carrousel-torilla Rodolphen, joka oli tulossa enonsa luota. Hänenkin ilmeensä kertoi huonoja uutisia.
— No, kuinka kävi, kysyi Marcel, — onnistiko?
— Ei, eno oli mennyt käymään Versaillesin museossa. Entä sinua?
— Se peevelin Medicis ei enää tahdo Linnan raunioita, hän pyytää Tangerin pommitusta.
— Menetämme maineemme iäksi, jollemme pidä juhlaa, mutisi Rodolphe. — Mitä ajattelisi ystävämme, vaikutusvaltainen kriitikko, jos annan hänen ottaa ylleen valkoisen kaulanauhan ja käsiinsä keltaiset hansikkaat tyhjän takia?
Ja molemmat palasivat ateljeehensa suuren huolen vallassa.
Silloin löi läheinen seinäkello neljä.