— Meillä on vain kolme tuntia aikaa, huokasi Rodolphe.
— Mutta, virkkoi Marcel toveriaan lähestyen, — oletko varma, ihan varma siitä, ettei meille ole jäänyt rahaa tännekin… häh?
— Ei tänne eikä muualle. Mistä sellainen pyhäinjäännös tulisi?
— Entä jos hakisimme huonekalujen alta, nojatuolista? Kerrotaan, että emigrantit kätkivät aarteensa Robespierren aikana. Kuka tietää!… Nojatuolimme on ehkä kuulunut jollekin emigrantille. Ja sitten se on niin kova… Olen usein arvellut, että siinä on metallia… Haluatko suorittaa siinä ruumiinavauksen?
— Se on narripeliä, sanoi Rodolphe äänellä, jossa ankaruus yhtyi suvaitsevaisuuteen.
Äkkiä Marcel, joka oli penkonut kaikki ateljeen nurkat, päästi kaikuvan riemuhuudon.
— Me olemme pelastetut, huusi hän. — Olin varma, että täällä on jotakin rahan arvoista… katsos!
Hän näytti Rodolphelle kolikkoa, joka oli taalerin kokoinen ja kokonaan ruosteen ja homeen peittämä.
Se oli karolingien aikuinen raha, jolla oli jonkin verran taiteellistakin arvoa. Onneksi säilyneestä kirjoituksesta saattoi lukea vuosiluvun Kaarle Suuren hallituksen ajoilta.
— Tuosta saat puolitoista frangia, Rodolphe virkkoi halveksivasti vilkaisten toverinsa löytöön.