He kuljeskelivat metsiköissä koko päivän ja palasivat Pariisiin vasu seitsemän tienoissa illalla. Marcel väitti kyllä että kello oli vasta puoli yksi ja että pimeyteen oli syyni vain taivaan peittyminen pilviin.
Juhlayön ja päivän kuluessa oli Marcel, joka oli yhdestä katseesta korviaan myöten ihastunut Musetteen ja hakkaillut tätä »eri väreissä», kuten hän selitti Rodolphelle. Hän oli innoissaan luvannut ostaa kaunottarelleen vielä kauniimmat huonekalut kuin entiset, saatuaan myydyksi kuuluisan taulunsa: Kulku Punaisen meren yli. Niinpä hän näkikin tuskan vallassa sen hetken tulevan, jolloin hänet pitäisi erota Musettesta. Tämä oli kyllä antanut hänen suudella käsiään, kaulaansa ja muutamia muitakin kohtia, mutta työnsi lempeästi luotaan aina kun Marcel alkoi väkisin murtautua hänen sydämeensä.
Kun oli tultu Pariisiin, Rodolphe oli jättänyt toverinsa kahden kesken
Musetten kanssa, joka pyysi Marcelia saattamaan häntä kotiin asti.
— Sallitteko, että käyn luonanne? kysyi Marcel. — Minä maalaan muotokuvanne.
— Hyvä ystävä, vastasi Musette, — en voi antaa osoitettani, koska minulla ei kai huomenna vielä ole asuntoa. Mutta minä tulen tapaamaan teitä ja paikkaan takkinne, jossa on niin iso reikä, että siitä voisi muuttaa pois vuokraa maksamatta.
— Odotan teitä kuin Messiasta, intoili taiteilija.
— Ei kuitenkaan niin kauan, nauroi Musette.
— Mikä viehättävä tyttö, tuumi Marcel hitaasti toistuessaan. — Hän on ilon jumalatar itse. Teenpä kaksi reikää Metusalemiini.
Hän ei ollut ehtinyt kulkea kuin parikymmentä askelta, kun tunsi kosketuksen olkapäällään. Käännyttyään hän näki neiti Musetten.
— Hyvä herra Marcel, aloitti tyttö, — oletteko oikea ranskalainen ritari?