— Olen. Rubens ja lemmittyni, siinä tunnuslauseeni.
— No lainatkaa sitten korvanne huolelleni ja suokaa sille osanottoa, jalo herra, jatkoi Musette leikkiä, sillä hän tunsi hiukan kirjallisuutta, vaikka olikin kieliopin kanssa hiukan kireissä väleissä. — Isäntäni on vienyt huoneistoni avaimen, ja kello on yksitoista illalla. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän kai, vastasi Marcel tarjoten Musettelle käsivarteensa.
Hän vei tytön ateljeehensa, joka oli Fleurs-rantakadun varrella.
Musette oli perin väsyksissä, mutta hänellä oli vielä kyllin voimia sanoakseen Marcelille puristaessaan hänen kättään:
— Muistattehan, mitä lupasitte.
— Oi, Musette, suloinen tyttöni, Marcel virkkoi hiukan väräjävällä äänellä, — te olette täällä vieraanvaraisen peiton alla. Nukkukaa rauhassa. Hyvää yötä. Minä lähden.
— Mutta miksi? kysyi Musette silmät melkein ummessa. — En pelkää yhtään. Täällähän on kaksi huonetta, ja minä voin nukkua sohvalla.
— Sohvani on liian kova vuoteeksi. Siinä on kuin piikiviä patjana. Jätän huoneeni teille ja pyydän itselleni yösijan toverilta tässä lähellä. Se on viisaampaa. Pidän tavallisesti sanani, mutta olen vasta kahdenkolmatta vanha ja te, Musette, kahdeksantoista… ja siksi minä lähden. Hyvää yötä.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan Marcel palasi kotiinsa tuoden kukkakimpun, jonka oli käynyt ostamassa torilta. Hän tapasi tytön nukkumassa vuoteella, johon tämä oli täysin pukeutuneena heittäytynyt. Musette heräsi kolinaan ja ojensi kätensä Marcelille.