"En käske, vaan ainoastaan pyydän."
"Mitä sitte?"
"Että sinä, minun rakas, pieni ukkoseni hylkäisit tuon hirveän meren ja asettuisit rauhassa elämään Taivaslaaksoon, joka on yksi tiloistani. Ah, miten suloisesti eläisimme kukkien, ahkerain mehiläisten ja kullallekimaltelevien perhosien joukossa. Siteleisimme siellä orvokki, kieloke ja älä-unhota minua kukkaisista seppeleitä. Siellä kuunteleisimme lintujen lauluja, puron lirinätä ja kyyhkysen hempeätä kuherrusta. Lupaa minulle se, rakas, armas Gaubineauni!"
"Tuhat tulimaista! tulin oikein maakipeäksi. Minäkö, Gaubineau, yhtä paljon kala kuin ihminenkin, jättäisin sen elementin, jossa olen tottunut aina lapsuudesta saakka oleskelemaan. Gaubineauko keräilisi kukkia ja seurusteleisi mehiläisten ja perhosten kanssa? Minäkö sitoisin seppeleitä, minä, joka en osaa eroittaa lyökkiä kielakkeesta, enkä naurista orvokista, ja jonka suloisin laulu on tuulen vinkuna ja myrskyn pauhaaminen taakeleissa ja touveissa, minunko pitäisi kuunnella lintujen ääniä; minä nousin tuoliltani, vedin kihlasormuksen sormestani ja panin sen pöydälle. Silloin näin kreivittären pyörtyvän, mutta annoin hänen loikoa siinä, otin hattuni ja menin matkaani. Sitte kirjoitin tuomiokapituliin, sain laillisen vapautuksen kuulutuksestani ja sen jälkeen on Gaubineau karttanut itsensä rakastumasta muuten kuin — leikillä."
Nyt oli jo purjehdittu tuon huomatun laivan luokse ja kaikkien laivalla olevien iloksi havaittiin sen olevan tanskalaisen parkkilaivan, joka oli lastattuna viljalla ja ruokatavaroilla, jonka tähden rekatti piti sen hyvänä saaliinansa. Yksi alaupseeri ja muutamia miehiä laivaväkeä lähetettiin viemään sitä Karlskroonaan.
Iltasella oli Gaubineau kutsuttu upseerien luokse teevedelle. Tuon tanskalaisen kauppalaivan saavuttaminen antoi aihetta kaikenmoisiin keskusteluihin ja kapteeni oli räsymatoin historiain kertomisessa. Tällä erää kertoi hän niistä rikkaista saaliista, joiden ottamisessa hän oli ollut osallisena, nauttiessansa kolmen vuoden virkavapautta ja palvellessaan upseerina useissa laivoissa Englannin meriväestössä.
"Ranskalaisista ja hispanialaisista kauppalaivoista saimme parhaimmat palkinnot", lausui kapteeni. "Palkintorahat, jotka saimme rekatti Garmelilla ollessamme, tekivät koko laivaväestön, päälliköstä aina touvi-ukkoon asti, rikkaiksi miehiksi. Rekatin päällikkö Pekka Fady oli omituinen sekä ihmisenä että merimiehenä. Kun hänellä ei ollut tekemistä vihollisen kanssa, niin huvitteli hän itseänsä joko veisaamalla hovimestarinsa kanssa vanhoja englantilaisia virsiä tahi myös toimitti hän täkillä kukkotaisteluita, joidenka tähden hän aina kuljetti mukanansa kaksi kanahäkkiä, jotka olivat täytetyt oikeilla tappeluhimoisilla kukkoloilla. Lähinnä vanhaa virsikirjaansa kunnioitti Fady enin esimiestänsä, englantilaista amiraali Duncania, jonka johdolla hän oli ollut osallisena tuossa saarivallan kunnialle niin loistavassa taistelussa Camperduinin luona 1797, amiraali De Winterin johtamia hollantilaisia vastaan. Pursseri, olkaa hyvä ja antakaa minulle vähän ruskeata vettä teeheni, sillä se tarvitsee vähän hienomman ma'un kuin mitä 'taivaallisen valtakunnan' maa on sille antanut."
Gaubineau laittoi itsellensä välttävän "kulauksen", joi ja maiskutti huuliansa.
"Kuin vaan saisimme liittolaisemme englantilaisen antamaan meille muutamia tammivallia laivastomme vahvikkeeksi ja sitten onnistuisimme tapaamaan moskovalaisia, niin ehkä kentiesi saisimme täällä Itämeressä samallaisen taistelun kuin Camperduinin luona", lausui alakapteini.
"Sitä minä epäilen, sillä huolimatta meidän suuresta tappiostamme Wiborgin luona 1790, pelkäävät venäläiset meidän laivastoamme, joka vielä onkin kunnioitusta ansaitseva, ja jos siihen vielä tulisi lisäksi muutamia englantilaisia laivoja, niin ei vihollinen rohkene ruveta taisteluun ja kumminkaan emme saa sellaista kuin taistelimme Camperduinin luona", vastasi kapteeni. "Mutta hyvää yötä, hyvät herrat. Gaubineaulla on hyvä onni ja jo huomenna toivon saavuttavamme laivastomme."