"Se on totta, sillä ne, joiden pitäisi hallita ja järjestää meitä, eivät ymmärrä eivätkä tahdokkaan ymmärtää mitä on tehtävä", vastasi Kitulanka. "Mutta hiljaa, eikö taasen hätäkello kuulu kylästä? Onko siellä taas vihollinen eli mitä on tapahtunut?"
Pappi, Kitulanka ja hänen vaimonsa kiiruhtivat ulos pirtistä.
Kun tulivat ulos, kuulivat he selvästi kylästä hätäkellon kamalat säveleet ja samalla näkivät he punertavan valon kohouvan luoteisella taivaalla.
"Valkea on valloillaan kylässä, siitä ei ole epäilemistäkään", sanoi kirkkoherra. "Minun täytyy kiiruhtaa Ylistaroon katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Jääkää hyvästi, kunhan vaan ei vihollinen olisi sytyttänyt tulipaloa, siitä rukoilen Jumalata."
Hän likisti Kitulangan kättä ja aikoi juuri lähteä, kuin Alarik joutuisilla askelilla näkyi lähestyvän heitä.
"Mitä on tekeillä, kuin hätäkelloa soitetaan Ylistarossa?" kysyi pappi nuorelta suomalaiselta, joka juuri oli tullut heidän luoksensa.
"Savilahden petturi vaan on saanut palkkansa", vastasi Alarik hehkuvin poskin. "Hänen kartanonsa on kohta porona ja kaikki siellä säilytetyt tavaransa myöskin. Itse hän taitaa tehdä niille seuraa, sillä vaikka huoneet olivat yhtenä tulipatsaana, niin näin omin silmin, miten hän syöksyi palavaan rakennukseen luultavasti pelastamaan edes osan rikkauksistansa. Hätäkello on jo vai'ennut, siis on myös jo palokin loppunut, ha, ha, ha!"
Nuori mies nauroi hurjasti ja kiiruhti pirttiin, vaan ulkona olevat kolme henkilöä katselivat toisiansa.
"Ei kukaan muu kuin Alarik ole sytyttänyt Savilahden kartanoa", sanoi kirkkoherra, "näin sen hänen mielenliikutuksestansa."
"Tuo oli se kosto, josta hän puhui ja jota hän on miettinyt", mumisi isä. "Poikani olkoon nyt paroillaan, sillä luultavaa on, että häntä epäillään sytyttäjäksi."