Kitulanka vaihtoi kuiskaten muutamia sanoja vaimonsa kanssa. Vanha vaimo kiiruhti pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli poika valmis lähtemään sieltä. Kivääri ja laukku riippuivat hänen olallaan ja pitkä ruutisarvi ja haulikukkaro sivulla. Leveään vyöhön oli pistetty lyhyt, mutta leveä ja terävä puukko, joka ase on erittäin peloittavan näköinen suomalaisen talonpojan kädessä.
"Sinä ai'ot lähteä", sanoi vanha äiti ja katsoi terävästi pojan kasvoihin. "Metsän eläimiäkö sinä ai'ot metsästää?"
"Eläimiä kyllä, vaan niitä kutsutaan venäläisiksi ja kasakoiksi", vastasi nuori mies. "Kasakat ovat minun verivihollisiani siitä asti, kuin Barbarisoff viekotteli minun kauniin morsiameni. Minä menen sotajoukkoon ja tervehdän veljiäni teiltä ja metsäiseltä kodiltamme."
"Viivy hetkinen, sinun täytyy saada matkarahaa, sillä matka on pitkä."
Hän meni toisen suuren kirstun luo, nosti kannen ylös ja otti sieltä pienen nahkakukkaron, jossa oli muutamia, pieniä hopearahoja. Sitte meni hän pojan luo ja antoi kukkaron hänelle.
"Siinä on kaikki, mitä voimme sinulle antaa", sanoi äiti. "Mene rauhassa täältä. Kuole, mutta älä häpäise itseäsi, sillä silloin unhotan, että olet levännyt rinnoillani."
"Äiti, ole huoletta! Yhdeksäs poikasi häpäisee sinua yhtä vähän kuin ensimäinenkään lapsistasi. Menettelen aivan niin, kuin olisit alinomaa silmieni edessä."
Hän lankesi polvillensa ja äiti ymmärsi hänen tarkoituksensa. Hän pani vapisevan, ryppyisen kätensä poikansa kiharaiselle päälle.
"Ole siunattu poikani!" sanoi hän. "Olen antanut sinulle elämän ja käsken sinun uhraamaan sen isänmaalle. Älä unhota näitä sanoja."
"En koskaan, äitini, luottakaa siihen." Hän suuteli äitinsä kättä ja syöksyi ulos huoneesta. Ulkona seisoivat vielä hänen isänsä ja kirkkoherra puhellen keskenänsä.