"Minne menet Alarik?" kysyi viimeksi mainittu. "Sotaväkeen, taistelevien veljieni luokse! Nyt isä on hetki tullut, kuin poikasi on metsästävä muita otuksia, eikä vaan metsän otsoja. Voikaa hyvin, kohta saatte kuulla minusta."
Hän juoksi metsään, mutta seisattui äkkiä ja kääntyi ympäri. Kyynel vieri hänen silmistään ja minkätähden?
Sentähden, että laskeuvan auringon viimeisten säteiden valossa näkyi kaksi arvokkaan näköistä, ijäkästä vartaloa rinnakkain seisovan tuvan ulkopuolella. Ne olivat hänen isänsä ja kirkkoherra. Edellinen oli kasvattanut hänen yksinkertaisissa, mutta ankarissa opeissaan ja jälkimäinen oli valmistanut hänen ensimäiselle herranehtoolliselle. Vieläkö hän konsana oli näkevä noita rakkaita henkilöitä? Aavistus sanoi hänelle, ett'ei hän luultavasti sitä tullut tekemään.
Hän kääntyi kiireesti ympäri ja jatkoi nopein askelin kulkuansa. Jokainen metsäpolku, voi melkein sanoa jokainen puu, oli hänelle tuttu. Metsä oli ollut hänen kotinsa yhtähyvin kuin pirttikin.
Siten oli hän kulkenut noin neljä tuntia, kuin taasen seisattui. Punertava valo valaisi puita noin pari tuhatta jalkaa hänestä: hän lähestyi valoa.
"Tuolla löydän ne, joita etsinkin", mumisi hän itseksensä. "Ne ovat
Olli Tiaisen sotilaita, jotka ovat asettuneet sinne."
Alarikin luulo toteutuikin. Suuren valkean ympärillä loikoi noin 50 eli 60 miestä, mustaverisiä, pulskia karjalaisia, ja odottivat päällikkönsä tuloa suuremman joukon kanssa päävartiosta Kalpista. Heillä oli pyssyt vieressänsä ja pitkät puukot riippuivat tupeistaan leveässä vyössä. Vanha noitanainen Akka ja hänen kanssansa Vaimo istuivat tulen lähistössä. Taikarumpu riippui vanhan akan sivulla ja kantele oli hänen polvillansa. Hän katseli haaveillen tuleen.
Miehet eivät maanneet. He tupakoivat ja odottivat saavansa kuulla Akan soittavan kanteletta ja laulavan jotakin heidän lempilauluansa, jotakin noista sulosointuisista, mutta synkeämielisistä, melkein surullisista lauluista, joita suomalainen niin mielellänsä haluaa kuulla. Mutta Akka ei kiirehtinyt koskettamaan kanteletta, hän vaan katsoi yhtämittaa tuleen.
Äkkiä säpsähti hän ylös, ikäänkuin näkymätön käsi olisi koskettanut häntä. Miehet katsoivat häneen taikauskoisen pelvolla, sillä he pelkäsivät hänen konstiansa. He luulivat, että hän oli nähnyt jotakin tuossa palavassa roviossa, tulessa, savussa. Mitä olikaan hänellä ilmoittamista.
Hän tarttui kanteleesen ja soitti erään kaihokkaan sävellön. Tämän tehtyä pani hän kanteleen pois ja alkoi lyödä rumpua, ensin harvemmin ja sitte sukkelammin. Hänen mustat silmänsä katselivat melkein hurjan näköisinä ympärinsä. Ne näyttivät vakavana tutkivan väliin yhtä, väliin toista miehistä. Vihdoin alkoi hän, yhtämittaa lyöden pieneen rumpuunsa, verkkaisan mutta tahdikkaan tanssin tulen ympäri ja lauloi samalla erään laulun Runottaren — kaikkivaltiaan tyttären — kunniaksi.