Miehet nousivat ylös. Tarkasti kuuntelivat he hänen laulunsa sanoja ja ottivat tarkoin vaarin hänen liikkeistänsä.
Sittenkuin Akka oli lopettanut laulunsa, huusi hän:
"Huomenna vierailee teistä useat Tuonelan neitsyen luona. Väinämöinen tarvitsee useampia uhreja kuin on tuntia vuoden päivissä. Hurja ja kauhea taistelu on tuleva. Olen kuullut hevosten hirnuvan, kanuunien jyskyvän ja nähnyt miesjoukkojen ryntäävän esiin. Monta teistä olen nähnyt makaavan verisenä ja kylmänä. Valmistakaa itseänne taisteluun ja kuolemaan, sillä huomenna on se suuri päivä."
"Sinä luulet siis, Akka, että tappelu tulee huomispäivänä?" kysyi kunnioittavalla äänellä Soini, joka oli joukon päällikkö. "Minä kävin eilen päävartiossa ja puhelin siellä kenraali Adlercreutzin kanssa. Hän käski minun asettumaan tänne ja lähettämään sanan Tiaiselle, että hän tulisi koko voimansa kanssa tänne ja odottaisi kenraalin määräyksiä, mutta tappelusta hän ei puhunut mitään."
"Olkoon niin, mutta tappelu tulee!" vastasi Akka ankaralla äänellä. "Minun merkkini eivät petä. Ennenkuin huommispäivän aurinko laskeutuu, niin on moni urhoollinen suomalainen muuttanut manalan majoille."
Juuri nyt saapui Alarik leiripaikalle. Ollen ennestään tuttu Soinin kanssa, meni hän hänen luoksensa ja tervehti häntä.
"Olen nyt tässä ja te olette luvanneet ottaa minut miestenne joukkoon", lausui nuori mies karjalaiselle. "Pysyttekö sanassanne?"
"En koskaan ole syönyt sanaani", vastasi Soini arvokkaisuudella. "Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle, silloinkuin pyrit meidän miehiksemme?"
"Muistan, sinä sanoit, että te kaikki olette valmiit kuolemaan ja että tunnussananne on isänmaa kuin myös että jokainen, joka osoittaa pelkuruutta, ammutaan heti."
"Sen sanoin ja uudistan sen vieläkin", vastasi karjalainen. "Tahdotko niillä ehdoilla tulla meidän miehikseinme, niin olet tervetullut."