Voittaneet suomalaiset seuraavat vihollista, joka kiitettävässä järjestyksessä peräytyy Kuortaneelle, mutta kello on jo kahdeksan iltasella, taistelu oli kestänyt kolmetoista tuntia, sotajoukko on väsynyt ja tarvitsee levätä. Käsketään luopumaan takaa-ajosta ja sotajoukko kuleksii verisellä, kalliisti ostetulla taistelutantereella. Toinen osasto, von Döbeln ja hänen porilaisensa, jotka ovat olleet päivän sankaria, seisattuvat Isoonkylään, neljäs osasto on taistelutantereella; kolmas osasto asettuu Lapualle ja ensimmäinen, joka on ollut apujoukkona, jää Kuortaneen puolelle vahtiin. Niin loppui taistelu Lapualla ja Suomen sotilaitten keskuudessa oli se suuressa kunniassa, joka voi sanoa:
"Minä olin mukana Lapuan kirkonkylässä 14 päivänä Heinäkuuta 1808."
Jos Klingspor päivän eli parin levon perästä olisi uudelleen hyökännyt vihollisen päälle, olisi hän, sen myöntävät venäläiset itsekin, varmaan ja lopullisesti voittanut. Mutta hän odotti tapausten selviämistä; urhoollisella Adlercreutzilla ei ollut vapaata valtaa, vaan hänen täytyi totella omaa ja sotajoukon ylipäällikköä, ja tämä vanha ja tuumaileva toivoi voittavansa tarkoituksen vähemmillä ponnistuksilla. Hän toivoi piakkoin saavansa ne suuret apulähetykset, jotka kuningas oli luvannut. Adlercreutzin äly sai joskus vanhan marsalkan pakoitetuksi antamaan suostumuksensa toimintaan. Silloin oli tavallisesti päätös jo taattu; mutta kuin voitto oli täydennettävä, saivat Klingsporin arvelut taas vallan ja jo voitetut edut menivät turhaan. Hän pelkäsi joutuvansa suljetuksi ja asettavansa siten mahdollisesti sotajoukon aseman vaaraan; tämä näyttäytyi hänelle lakkaamatta uhkaavana aaveena. Siinä tuo todellinen syy, jota ei koskaan voida muuten selvittää.
Klingspor seisattui pääjoukon kanssa työttömänä Lapualle useiden viikkojen ajaksi. Sillä aikaa päästi tuo voimakas ja etevä kenraali Kamenski suureen pulaan joutuneen Rajevskin päällikkyydestä. Silloin valvoi Wenäjän suojelushenki ja Ruotsin aurinko laski. Tästä hetkestä ilmaantui aivan toinen henki Wenäjän sotaväen liikkeissä ja sotaseikat saivat toisellaisen, Ruotsin aseille onnettoman käänteen.
* * * * *
On yö. Ihmistappo on jo aikaa sitte loppunut. Kuolemalla on ollut runsas sato. Mitkä hirveät kuvat eikö kohtaa täällä silmiäsi! Katso tuota nuorta miestä, joka loikoo tuossa kalpeana ja silmätönnä! Hänen kuolemantuskansa on ollut kauhea, sillä tuskissansa on hän käsillään raastanut kasvavan ruohon ympäriltänsä. Tuolla makaavat suomalainen ja venäläinen. Kuolinhetkelläkään ei viha ole paennut heidän rinnoistaan. Viimeisillä voimillaan ovat he haavoittaneet toisiaan ja makaavat nyt kylminä, syleillen toisiansa. Tuo on kauheata, julmaa, hirveätä. Taistelutantereen näkeminen saa veren suonissa hyytymään. Ei kenenkään helläsydämisen pidä ruveta sotilaaksi, ja se ajatus, että ihminen on pedon kaltainen luonteeltaan, tunkeutuu väkisinkin mieleen.
Eräästä ruumisläjästä kaivautuu esille mies. Se on verinen haamu, joka nousee yön hiljaisella hetkellä. Hänen valkoiset hiuksensa ovat verestä tahraantuneet. Hänen kasvonsa ovat haavoja täynnä, ruumiinsa revittynä ja läpiammuttuna. Hän on ollut yksi päivän sankareista. Hän oli yksi ensimäisistä, jotka tunkeusivat Lapuan kylään. Hänen nimensä on Alarik Kitulanka.
Hän hoipertelee eteenpäin muutamia askelia, vaan äkkiä huudahtaa hän hiljaa. Hän on joutunut vastakkain nuoren naisen kanssa, joka tarkastellen ruumiita hitaisilla askelilla kulkee kuolleiden seassa.
Myös hän, tuo nuori nainen, huudahtaa.
"Etsitkö minua vai häntä?" kysyi Alarik.