"Sinua", vastaa hän. "Minä olen hirveästi rangaistu. Isäni talo on poltettu ja itse on hän palanut liekkeihin. Puolisoni on kuollut. Onko sinun kostosi, Alarik, tyydytetty, voitko antaa anteeksi minulle?"
"Voin, antakoon myös Jumala anteeksi rikoksesi. Minä olen tuonelan portilla ja Tuonen neitsyt on sydämmelläni."
"Minne vien sinun? ehkä sairashuoneesen sidottavaksi?"
"Haavojani ei voi kenkään sitoa, vaan koetan kämpiä kotiani metsään, kuollakseni sen oven edessä."
Kuu ja nuo vaaleat tähdet ovat todistajina, miten haavoitettu mies hiljaa kulkee eteenpäin, tukien nuoren naisen käteen. Se on Alarik ja Savilahden Olga. Mitä he puhelevat keskenänsä, sen kuulee yksin Jumala. Hän tunnustaa Alarikille rikoksensa, syntinsä ja näyttää samalla, että hän rakastaa ainoastaan Alarikkia. Elämä ja kuolema antavat toisillensa rauhan ja sovinnon suutelon.
On aamu. Taas lennättää aurinko kultaisia säteitään metsän lehdistöjen välitse. Yö on mennyt majoillensa. Päivän tuliroihu on sytytetty, leivonen on taas alkanut laulaa ja puiden väräjävät lehvät liikkuvat. Taivas on purppuroittu, tuhansia värejä leikittelee pilvissä, laaksoissa läikkyen kasteen kyynelissä ja kukan silmässä, jonka se on kohottanut aurinkoa kohti.
Alarik ja nuori nainen, Savilahden Olga-raukka, ovat ehtineet metsäpirtille.
Oven edessä ulkona istuvat Kitulanka, hänen vaimonsa ja kirkkoherra, arvokas Kelloniemi.
He keskustelevat edellisen päivän tappelusta Lapualla.
Vanhat odottavat tietoja pojastansa. Katso tuolla hän tuleekin, kalpeana kuolevana, nojautuen naisen käteen. Vielä joitakuita askelia ja hän on heidän luonansa, jotka antoivat hänelle elämän.