Hän nousi uudelleen hevosen selkään. Hyvästi-jätöksi tervehtivät hän ja hänen kumppaninsa miekoilla kuollutta Alarikkia. Vanhalla Kitulangalla oli nyt ainoastaan muisto yhdeksästä pojastansa, sillä paitsi Alarikkia, joka kuoli haavoistansa, kaatui viimeinen Alarikin jälellä olevista veljistä Lapualla. Kun sota päättyi, istuivat vanha Kitulanka ja hänen vaimonsa lapsettomina pirtissänsä. Ei yksikään heidän pojistansa ollut häväissyt itseänsä, vaan sankareina olivat he kaikki kaatuneet isänmaan puolustuksessa. Savilahden Olga hoiti vanhuksia heidän vanhuuden päivinään ja sulki vihdoin heidän silmänsä.
Niin paloi isänmaan rakkaus suomalaisen sydämessä, niin uhrasi hän kaikki rakkaan maansa edestä.
* * * * *
Lapuan tappelun jälkeisenä päivänä kiiruhti Ranck etsimään majuri Eekiä, Kelpo majuri otti hänen vastaan avoimin sylin lausumalla: terve tuloa taas! joka osoitti, että hän todellisella mielihyvällä ja elävällä ilolla näki taas Ranckin.
"Missä Jumalan nimessä olette olleet koko pitkän poisolo-aikanne?" kysyi majuri. "Jos en vähäsen tuntisi teidän mieltänne ja luonnettanne, luulisin teidän jo kyllästyneen sotaan. No niin, eipä siinä olisi kummastelemistakaan, kuin näkee, miten täällä kaikki asiat menevät aivan päättömästi. Mutta ennenkuin vastaatte, niin sallikaa minun lausua kummastukseni teidän eilen-päivällisestä käytöksestänne taistelun aikana. Olemme kadottaneet joukon upseereja ja minä olen ilmoittanut rykmenttimme päällikölle teidän ylennettäväksi. Luutnantin valtakirja teille on varma."
Ranck punastui ilosta. Tämä koroitus oli ollut hänen toiveittensa päämäärä ja sen saavuttamiseksi hän olisi uhrannut vaikka sata elämää, jos hänellä vaan olisi ollut. Päästä upseeriksi urhoolliseen porilaiseen rykmenttiin oli suurin kunnia, jonka suomalainen sotilas voi saavuttaa ja se annettiin ainoastaan sille, joka oli osoittanut loistavimmat miehuuden ja urhoollisuuden näytteet.
"Kiitän kaikesta sydämestäni siitä suuresta kunniasta, jonka tahdotte minulle osoittaa," lausui Ranck ilosta säteilevin poskin. "Voimaini mukaan olen koettanut täyttää velvollisuuteni ja siinä kaikki. Mutta epäilen, että evesti von Döbeln pitää minua sellaisen kunnian ansainneena."
"Se epäilys on aivan väärä", vastasi majuri. "Samalla kuin Döbeln on ankara vaatimuksissaan, on hän oikeudellinen. Te ette ainoastaan pelastaneet vanhan Koiskisen henkeä, vaan myös joukon haavoitettuja venäläisiä tuossa hirveässä Liuhtarilan palossa ja te otitte vielä päälliseksi kaksi sotalippua viholliselta. Ah, herrani, vähemmästäkin on oikeus vaatia upseerin poletteja, ja paitsi sitä ei teidän paikkanne olekkaan rivissä. Mutta kylliksi tästä, nyt olen valmis kuulemaan teidän kertomustanne ja saamaan tietää, missä olitte pitkällisen poissa-olomme aikana."
Peittelemättä mitään kertoi Ranck kaikki ne vaarat ja seikkailut, joissa hän oli ollut sittenkuin hän kenraali Klerckerin sananviejänä jätti sotajoukon. Majuri kuunteli häntä tarkalla huomaavaisuudella, ja kun Ranck lopetti kertomuksensa, ojensi majuri syvästi liikutettuna hänelle kätensä.
"Ja kaiken tämän olette kärsineet isänmaamme tähden", lausui Eek. "Todellakin olette te ihmeteltävä, sillä teidän tekonne todistavat suurinta miehuutta ja samalla älyä ja viisautta. Teidän suostumuksellanne menen heti evesti Döbelnin luo ja kerron hänelle mitä nyt olette minulle kertoneet. Saanko sanoa vielä vähän lisää?" lisäsi majuri ja osoitti samalla Ranckin rintaan.