Samoin kuin majuri Eek kummasteli myös vanha Koiskinenkin näitä kertomuksia. Varsinkin isänmaanrakkaus herätti hänessä osanottavaisuutta ja mielihyvää. Hän ei ollut toimittanut suuria urotöitä eikä älyniekan tehtäviä, vaan hän oli osoittanut miehuutta ja kestäväisyyttä velvollisuutensa täyttämisessä, joka samoin kuin hänen rakkautensakin isänmaahan olivat erinomaisinta laatua.
"Huolimatta kaikista teidän uhrauksistanne ei Wiapori kumminkaan tullut pelastetuksi", huudahti vanhus. "Mitä vastaavat nämä petturit tuomiopäivänä, jolloin heidän on tehtävä tili töistänsä? Oi, raukka isänmaani, kuinka eikö olisikaan nyt asiat, jos nämä miehet olisivat täyttäneet velvollisuutensa."
Hänen harmaa päänsä vaipui alas rinnoille ja sanomatoin suru kuvautui hänen jaloille kasvoillensa. Tuo suru ansaitsee kunnioitusta eikä sille löytynyt lohdutuksen sanoja.
"Tiainen ja hänen vapaajoukkonsa oleksivat leirimme lähistössä ja minä käyn tapaamaan sukulaistani, kuin hän odottamatta on aivan läheisyydessäni. Ollilla oli jo poikana joukko hyviä ominaisuuksia, jotka eivät ole sittemminkään hävinneet. Minullakin oli poika", sanoi vanhus syvästi huoaten, "josta olisi voinut jotakin tulla, ellei hän olisi joutunut Jägerhornin perheen kynsiin. Mutta älkäämme puhuko enää tästä, sillä sitä, joka kerran on kadotettu, ei voida enää saada takaisin."
Vanhus läksi. Ranck katsoi ajattelevaisena ja haaveilevana hänen jälkeensä. — — —
Puolenpäivän aikana yhtyivät majuri ja Ranck.
Majurin kasvot loistivat ilosta,
"Kaikki on käynyt niinkuin pitääkin silloin, kuin se koskee henkilöä, jolla on teidän ansioluettelonne", lausui hän. "Evesti mielellään edistää teidän määräystänne ja jo huomenna menee teidän ylentämisestänne ehdoitus kuninkaalle Ahvenanmaalle. Kohta toivon saavani tervehtää teitä upseerikuntamme jäsenenä. Kaikki, joille olen puhunut korotuksestanne, myöntävät sen olevan oikeudenmukaista ja tervehtävät teitä mielellään kumppaninaan. Teidän sanansaattaja-matkanne oli varsin von Döbelnin mieleen. Siinä seikkailussa, sanoi hän, olisi hän kernaasti tahtonut olla osallisena. Tiainen ja teidän seuraajanne Ojan Paavo ovat molemmat saaneet ansiomitaljin. Itse olen koroitettu evesti-luutnantiksi, joka kunnia oli sekä odottamaton että ansaitsematon. Nyt olette saaneet tietää paljon ja hyviä uutisia, niin että käymme rauhassa päivällispöytään."
Noin 14 päivää sen jälkeen tuli kuninkaan sanansaattaja, tuoden mukanansa enemmän eli vähemmän tärkeitä käskyjä ja asioita. Viimeksi mainittujen joukossa oli kuninkaan allekirjoittama valtakirja Ranckille, että olla luutnanttina Porin rykmentissä. Kun von Döbeln, lausuen muutamia ystävällisiä sanoja, antoi Ranckille tämän todistuksen hänelle tunnustetuista ansioistansa, ei tämä voinut pidättää liikutustansa vaan alkoi katkerasti itkemään. Hän kumarsi vaan kiitokseksi ja kiiruhti yksinäisyyteen, saadaksensa rauhassa heittäytyä tunteittensa valtaan. Kummasteltiin hänen tunteellisuuttansa, jonka luonne oli tullut karaistuksi hurjissa sodan leikeissä, vaan sitä ei sen kauemmin mietitty.
"Toinen puoli tarkoituksestani on saavutettu" lausui Ranck itseksensä, "mutta vaikein on vielä voittamatta. Kuninkaan tunnettu vilpittömyys voi siihen panna voittamattomia esteitä. Minä kumminkin valmistan ja pidän varalla anomuksen kuninkaalle. Ehkäpä ilmestyy odottamatta joku sopiva tilaisuus, jolloin voin tavata kuninkaan ja saan persoonallisesti hänelle antaa anomuksen. Kaikki riippuu tilaisuuksista ja millaisella tuulella hän sattuu olemaan. Hanna Tiainen, jota rakastan enemmän kuin elämääni, ei yhdistä kohtaloansa kanssani, ennenkuin olen puhdas ja virheetön hänen edessänsä."