"Mitä on tekeillä?" kysyi Buxhövden rauhatonna.
"Ruotsalaiset ovat täällä ja ovat ympäröinneet kartanon", huusi hän.
"Kaikkiaalla vilisee sotamiehiä, me olemme hukassa."
Buxhövden ja kaikki muut vieraat hyppäsivät säikähtyneenä pöydästä. Gibory kiiruhti ikkunasta katsomaan. "Se on totta", huusi hän. "Me olemme vihollisen ympäröiminä. Ei hetkeäkään ole menetettävä, jos mielimme onnistua pakenemaan."
Vanha Buxhövden oli kokonaan kadottanut miehuutensa. Neiti Jägerhorn tiesi, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, jos hän joutuisi ruotsalaisten kynsiin, ja sentähden hiipi hän kuollonkalpeana Giboryn luokse.
"Pelastakaa minut ja ikuinen kiitollisuuteni on oleva palkintonne."
Hän oli katsahtanut ikkunasta kartanolle ja tuntenut siellä Ranckin, joka ryntäsi joukkoneen eteenpäin, ollen varmana voitostaan ja luullen kaikki tehdyksi parissa minuutissa.
"Siellä näkyy olevan minun pahahenkeni, jonka jo luulin kuolleeksi, mutta joka kumminkin vielä elää", mumisi neiti. "Hän ei säästä minua, jos vaan joudun hänen kynsiinsä."
Urhoollinen Gibory otti päällikkyyden, hän olikin ainoa koko loistavassa joukossa joka ei kadottanut miehuuttansa. Hän antoi heti sulkea portin ja kehoitti noita harvoja, mutta uljaita sotilaitansa. Kohta paukkuikin jokaisesta ikkunasta hyökkääviä ruotsalaisia vastaan vilkas ja tarkka kiväärintuli. Nyt ei ollut aikaa viipymiseen. Ranck ryntäsi esiin joukkonensa. Yksi ja toinen nostokas keikahti maahan venäläisten kuulista. Säikähtyneinä seisahtuivat äkkiä jälellä olevat, tunkeutuivat yhteen läjään ja ampuivat laukauksen toisensa perästä ilmaan. Nyt tuli toiset kaksi osastoa lisäksi, mutta heille ei käynyt sen paremmin. Ne lisäsivät vaan häiriötä. Järjestystä ei ollut ollenkaan ja tottelemisesta ei ollut puhettakaan; kaikki huusivat toisiansa. Kurjempaa ei voi ajatellakkaan. Turhaan sekä rukoili että kiroili ja käski tuo urhoollinen Ranck; ei mikään auttanut. Ranck hyökkäsi joukkoon ja koetteli sapelillansa ajaa niitä eteenpäin. Turhaa vaivaa! Ne antoivat ennen lyödä itsensä kuoliaaksi, mutta paikaltansa eivät liikahtaneet. Nämä nostokkaat olivat kurjimpia pelkuria, mitä kernaasti voi ajatellakkaan.
Äkkiä avautui portit. Päällikkökuntansa ja korpraalikunnan sotamiehiä ympäröimänä hyökkäsi Buxhövden ja pajunetit oikastuina murtausi hän ruotsalaisten pataljoonien, lävitse ja hävisi metsään hurraahuutojen kaikuessa. Buxhövdenin sivulla, Giboryn, Bagrationin ja Suchtelenin ympäröimänä näkyi kaunis, hymyilevä nainen. Se oli Brahelinnan neiti, joka onnellisesti pääsi Ranckin kynsistä.
Vihollisen mentyä saivat nostokkaat miehuutensa takaisin, vaikk'ei kuuliaisuuttansa. Tiedustamatta päällikkökunnalta ryntäsivät he hyljättyyn kartanoon. Täällä ryöstettiin oikein taitavuudella. Ei siinä kyllä, että Buxhövdenin muhkea päivällinen meni heidän nälkäisiin vatsoihinsa, sillä se oli paikallaan, mutta nuo pulskat venäläiset univormut olivat heille erittäin mieleen ja kohta näkyikin joukko mitä hulluimmassa maskeraatipuvussa. Täällä eräs loistavassa kenraalin hännystakissa ja rääsyisissä, harmaissa housuissa, tuolla toinen kolmikolkkasessa hatussa, suurissa saappaissa, riippuva sapeli ja pistoolit kupeilla, mutta paljaat kyynäspäät pilkistivät kuluneen nutun sisästä; siellä taas kolmas ylpeillen hopeakauluksisella palvelijan takilla ja paljain jaloin. Sanalla sanoen, koko joukko oli pikemmin italialaisten latsaroonien kuin Ruotsin sotilasten näköisiä. Buxhövdenin arkisto, hänen koristuksensa y.m. olivat ainoat saaliit, jotka joutuivat ruotsalaisten käsiin ja jotka Ranck otti jättääksensä kuninkaalle.