"Tehkää se, herrani, enkä unhota teitä. Mutta mitä enemmän tarkastelen kasvojanne ja kuta enemmän muistelen, niin ei taida olla ensikerta kuin näen ja puhuttelen teitä. Olenko siinä erehtynyt?"
"Teidän majesteettinne muisti ei ole pettänyt. Viime maaliskuussa oli minulla armo sanansaattajana jättää teidän majesteetillenne kenraali Klerckerin asiakirjoja. Silloin teidän majesteettinne suvaitsitte vastaanottaa minun Tukholman linnassa ja lausua minulle muutamia sanoja."
"Aivan oikein, herrani. Nyt muistan tarkoin. Te olitte silloin korpraali. Teidän ylenemisenne on käynyt nopeasti, mutta teidän esimiestenne arvolauseet urhoollisuudestanne ja kelvollisuudestanne olivat erittäin hyvät. En koskaan olisi luullut, että nostokkaat olivat sellaisia kurjia pelkuria. Jos niin ei olisi ollut, olisi meillä nyt kunnia nähdä Buxhövden ja hänen päällikkökuntansa vankeinamme."
"Joitakuita muistoja tuosta onnistumattomasta yrityksestä oli minulla kumminkin onni saada haltuuni", lausui Ranck. "Ne ovat tosin halppoja, sillä ne ovat ainoastaan Wenäjän ylipäällikön arkisto ja hänen kunniamerkkinsä."
"Hänen arkistonsa ja kunniamerkkinsä, mikä riemu! ja niitäkö te sanotte halvoiksi?" huudahti kuningas ilosta loistavin kasvoin. "Ne ovat voitton-merkkejä, jotka minusta ovat suurimmasta arvosta. Missä ne ovat?"
"Täällä ulkona, sillä annoin kantaa ne mukanani tänne", vastasi Ranck, joka ainoastaan suurella tuskalla voi pidättää nauruansa tuon heikon kuninkaan melkein hupsumaisesta ilosta.
Antakaa heti kantaa ne tänne. Tahdon persoonallisesti tarkastaa hänen paperinsa ja itse säilyttää hänen koristuksensa, lausui kuningas vilkkaasti. "Jahah, siis meidän lähetyksellämme oli loistavakin puolensa. Nyt saa kreivi kävellä koristuksitta ja näyttää vaan tavalliselta ihmiseltä, ha, ha, ha!"
Muutamien minuuttien kuluttua oli kuninkaan huoneessa suuri kirstu, joka sisälsi Buxhövdenin arkiston, ja laatikko, jossa oli hänen kunniamerkkinsä. Kustaa Adolf avasi itse laatikon, levitti kunniamerkit pöydälle ja nauroi niitä katsellessansa useita kertoja.
"Te teitte oikein hyvin, herrani, erittäin hyvin," huudahti kuningas kääntyen Ranckiin. "Teillä on oikeus pyytää jotakin armoa minulta."
Armoa — kuninkaalta. Kun Ranck kuuli tämän odottamattoman lauselman, vapisi hän ilosta. Kirjoittamansa anomuksen, joka hänellä oli mukanansa, tuon hänelle tärkeän paperin rohkenisiko hän antaa majesteetille? Kyllä, sillä tällaista tilaisuutta kuin tämä ei luultavasti hänelle koskaan enää sattuisi. Mutta hänen anomuksensa oli sitä laatua, että kuningas helposti voisi vihastua ja hänen tarjoomansa armo voisi muuttua hirveimmäksi armottomuudeksi. Ranck oli epäilevä ja arka. Tällöin, kuin juuri hänen miehuuttansa tarvittiin, oli hän neuvoton ja vapiseva. Kuningas huomasi Ranckin vaihettelevat mielenliikunnot ja lausui ystävällisellä äänellä: