"Teidän ei tarvitse peljätä mitään, herrani. Te olette toiminneet suureksi mielihyväkseni ja voitte sentähden vapaasti ilmoittaa, jos tahtoisitte jotakin toivoanne täytetyksi." Nämät ystävälliset sanat vahvistivat Ranckia. Hän otti anomuksen taskustansa, polveutui ja ojensi sen kummastuneelle kuninkaalle.
"Armoa, kuninkaani, anteeksi antamusta ja lempeyttä siitä, mitä olen rikkonut ja väärintehnyt", mumisi Ranck ja samalla tarttuen kuninkaan käteen suuteli hän sitä kunnioittavasti. Kustaa Adolf katseli rukoilevan kalpeita kasvoja yhtä hämmästyneenä kuin kummastuneenakin. Tuo urhoollinen upseeri olisi siis rikoksellinen. Kuningas hetkisen luuli, että Ranck oli tullut mielipuoleksi, mutta tuo peräti surullinen ja epätoivoinen katse, jolla Ranck häntä katseli, ilmaisi enemmän syvää surua kuin sekoittunutta järkeä.
"Nouskaa ylös, herrani, sillä ainoastaan Jumalan edessä ollaan polvillaan", lausui kuningas. "Minä tarkastan pitkän kirjoituksenne sisällön, ehkä se selvittää teidän kummallisen käytöksenne syyn."
Ranck nousi ylös. Kun kuningas oli lopettanut lukemisensa, kääri hän hitaasti paperin kokoon ja katsoi kau'an ja tutkivasti Ranckiin, joka ei rohjennut kohottaa silmiänsä hallitsijaan, vaan tuijotti alas.
"Nyt ymmärrän kaikki", lausui kuningas, "te olitte niiden joukossa, jotka tahtoivat melkein kukistaa minun autuaallisen isäni. Te olitte maanpetturi, vapausraivio, vallankumooja. Te tulitte oikeudenmukaisesti rangaistuksi, vai miten?"
"Aivan oikeudenmukaisesti, teidän majesteettinne", vastasi Ranck, "minun rikokseni oli suuri, mutta minä olin silloin vielä niin nuori, ajattelematon ja helposti viekoteltu toisilta, joiden olisi pitänyt sääliä nuoruuttani. Maanpakolaisuuteen tuomittuna olen kahdeksantoista vuotta etsinyt kuolemaa, mutta se on minua tähän asti säästänyt. Kun kuulin sodan raivoavan isänmaassani, niin kiiruhdin takaisin vieraalla nimellä taistelemaan veljieni rinnalla synnyinmaani edestä. Miehuudella ja kuolemaa-pelkäämättömyydellä toivoin voittavani takaisin kuninkaani armon ja puhdistavan itseni siitä häpeästä ja kunniattomuudesta, joka on nimeeni liittynyt, kuin myös miehenä korvaavani sen, minkä nuorukaisena rikoin."
Kuningas oli liikutettuna. Ranck oli puhunut vakavuudella ja nöyrällä arvollisuudella, joka näytti miellyttäneen tuota jäykkää kuningasta.
"Ja missä olitte niinä vuosina, jotka olette ollut poissa?" kysyi kuningas.
"Koko sen ajan taistelin Ranskan lippujen alla", vastasi Ranck. "Yksinkertaisesta sotamiehestä palvelin aste asteelta evestiksi 15:sta linjarykmentissä. Keisari koristi minua kunnialegioonan komentaja-arvomerkillä ja italialaisella rautakruunu-tähdellä. Vieläkin olen evestinä Ranskan sotajoukossa."
Kuninkaan kasvot olivat Ranckin puhuessa muuttuneet kalpeiksi ja ankaran näköisiksi. Hänen silmänsä säteilivät ja paksut huulensa vapisivat vihasta.