"Siis olette minun pahimman viholliseni, tuon suurimman villipedon palveluksessa", huusi kuningas ja polki kiivaasti jalkaansa. "Te olette palvelleet kuninkaan murhaajaa. Tuolta Bonapartelta te olette vastaan ottaneet virkanimityksiä ja armonosoituksia. Se on minusta suurempi rikos kuin osallisuutenne Anjalanmiesten joukossa."
"Teidän majesteettinne, ketä olisin sitte palvellut?" lausui Ranck myöntäen. "Enhän voinut lisätä rikoksiani käymällä Wenäjän palvelukseen. Sitten en koskaan olisi voinut palata maahani, vaan olisin tullut kokonaan vihattavaksi henkilöksi. Ranskanmaa on aina ollut liittolaisemme. En ole taistellut enemmän tasavallan kuin vallankumouksenkaan puolesta, vaan ainoastaan saavuttaakseni arvokkaan aseman yhdyskunnassa ja korjatakseni sotilaana sen, jonka kansalaisena olin rikkonut. Kun tulin tasavallan sotajoukkoon, eli silloin vielä teidän majesteettinne korkea isä. Jos teidän majesteettinne olisi silloin ollut Ruotsin hallitsijana, olisin kenties, jos olisin tuntenut teidän majesteettinne mielipiteet, toiminnut toisella tavoin."
Viimeinen lauselma näytti sekä miellyttävän että lepyttävän kuningasta, sillä hänen kasvonsa muuttuivat taasen levollisen ja hyväntahtoisen näköiseksi ja hän vielä kerran luki Ranckin antaman paperin.
"Sanoin teille, että saatte pyytää jonkun armon, enkä ota sanaani takaisin, sillä kuninkaan lupaus on peruuttamaton", lausui kuningas totisena. "Te olette esittäneet toiveenne, että teille langetettu tuomio peruutettaisiin ja te taas oikealla nimellänne saisitte astua sotaväkeen. No niin, minä myönnän pyyntönne, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla." Ranck ei voinut hillitä tunteitansa, jotka nämä kuninkaan sanat hänessä herättivät. Hänen liikutuksensa oli niin kiivas, että se melkein kauhistutti kuningasta.
"Armoa, anteeksi antamusta, sovitusta!" huudahti hän vapisevin huulin ja syvästi huokuen. "Oi käskekää, kuninkaani, ja jos se on minulle mahdollista, niin koetan täyttää teidän majesteettinne käskyn."
"Teidän tulee antaa vieläkin enemmän aihetta esittämänne rukouksen täyttämiseksi", vastasi kuningas. "Sotatantereella näyttämänne urhoollisuus ja miehuus ovat tiettävästi kylliksi suuret tullaksensa palkituksi enemmälläkin, kuin mitä olette jo saaneet, mutta toivoisin, että te lisäisitte ansioluetteloanne jollakin merkillisellä te'olla, joka ei olisi jokapäiväisiä; joku tuommoinen erittäin kaunis 'affääri' vihollisen kanssa, joka vieläkin kohottaisi jo saavuttamaanne arvoa, niin että ylpeydellä voisin sanoa: tuo mies ansaitsee harvinaisen armon erinomaisen työn tehtyään."
"Minä koetan täyttää tämän ehdon", vastasi Ranck muutaman minuutin mietittyään. "Kokemus on osoittanut minulle, ett'ei mikään ole tässä maailmassa mahdotonta. Teidän majesteettinne ehdon täyttämisestä riippuu kaikki, mitä minulle on kalliinta: arvo, kunnia, maine ja hyvä nimi. Jos se ei onnistuisi, niin on minulla jälellä ainoastaan yksi tehtävä."
"Ja se on?" kysyi kuningas matalalla äänellä.
"Se on — kuolla, teidän majesteettinne, sillä ainoastaan kuolema on silloin minun ainoa ja paras voittoni."
Kuningas hiukan värähti, sillä Ranckin ääni ilmaisi, ett'ei hän puhunut hetken sanoja.