Froloff nousi istuallensa sänkyssä ja katsoi Ranckiin suu seljällään ja silmät hurjasti tirrottaen.
"Kaikkien pyhimysten ynnä suurien ja pienien paholaisten nimessä kysyn teiltä, mitä tämä merkitsee?" huudahti evesti ja hänen harmaat viiksensä kohosivat pystyyn niinkuin ärsytetyn villisian harjakset.
"Että te, herra komentaja, samoinkuin kaupungin puolustusväkikin olette minun vankini", vastasi Ranck, "sillä sill'aikaa, kuin te kylliksi uinahditte, olemme me, teidän ystävänne, valvoneet ja valloittaneet teiltä Tampereen."
Komentajan viikset painuivat alas siinä silmänräpäyksessä ja hänen pystyisen nenänsä mansikkamainen väri muuttui aivan liituvalkeaksi.
"Onko se mahdollista!" huusi hän. "Sitte on loppu Gregorius Froloffin kanssa ja Siperia tulee uudeksi kodikseni. Jumala varjele tsaaria, kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Miekkani on tuolla nurkassa. Ottakaa se, herra upseeri, ja ukko Froloff on vankinne." — — —
Mitä Kamenskin luultiin tekevän, tapahtuikin. Kolmantena päivänä kaupungin valloittamisen jälkeen kertoi tiedustelija, että suuri joukko venäläistä sotaväkeä, varustettuna piiritystykistöllä, oli tulossa Tampereelle ja että vihollinen oli odotettavissa tuossa tuokiossa. Sentähden päätettiin jättää kaupunki, oltua siellä herroina viisikymmentä kaksi tuntia. Suuri vahinko oli kumminkin viholliselle tehty polttamalla heidän varastonsa, ja siihen saatiin tyytyä. Kun lähestyvien venäläisten etujoukot alkoivat näkyä, oli koko vapaajoukko venheissä, menettämättä ainoatakaan miestä. Kun Ranck oli omin käsin vetänyt alas ruotsalaisen liehuvan lipun, läksi hän viimeisenä kaupungista. Hurraahuutojen kaikuessa ja kiväärien paukkuessa eteni pieni laivasto rannasta ja saapui leiripaikkaansa ilman esteitä. Täällä hajoitti Roth miehensä ja kiitti näitä urhoollisia, joiden avulla hän oli tehnyt monta loistavaa urotyötä. Avutta ja turvatta Suomen sotajoukolta ja kaikilta puolilta Sabanejeffin joukkojen uhkaamana, täytyi hänen surullisella sydämellä hyljätä ryöstötoimensa ja koettaa pyrkiä taas siihen sotajoukkoon, josta hän oli lähtenyt. Jos Roth olisi voinut jatkaa Kamenskin takapuolen ja sivujen häiritsemistä ja väliin anastaa eli hävittää hänen kuormastojansa, niinkuin oli Rajevskille tehnyt, niin yhtä vähän edellinen kuin jälkimäinenkään olisi voinut oleksia niillä seuduin.
Eron hetki oli käsissä. Vapaajoukon miesten silmistä virtasi kyyneliä, sillä jokainen huomasi, että kun Rothinmoinen mies kerran vetäysi takaisin, niin silloin oli vähän, josko enää ollenkaan toivoa isänmaan pelastamisesta. Yhteinen huuto: eläköön Suomi! eläköön urhoollinen johtajamme! kaikui eron hetkellä, jonka jälkeen he pienissä joukoissa metsien halki vetäysivät kotiseuduillensa, kertoaksensa ystävillensä ja maanmiehillensä kaikista niistä taisteluista, joita olivat taistelleet "amiraali" Rothin ja hänen asekumppaninsa "kenraali" Spofin johdolla. Meidän tietääksemme ei kumpanenkaan näistä uroista saanut minkäänlaista palkintoa niistä töistään, joita olivat tehneet kuninkaalle ja isänmaalle. Heidän nimensä on kumminkin historia säilyttänyt ja siinä kunniantemppelissä ynnä lauluissa ja tarinoissa tulee heidän nimensä ainiaan säilymään seurattavana esimerkkinä tuleville sukupolville. Suurella vaaralla onnistuivat Ranck ja hänen molemmat ystävänsä Roth ja Ojan Paavo välttämään kasakkien kynsiä ja vihdoinkin pääsemään leiriin. Adlercreutz, von Döbeln, Eek ja vanha Koiskinen ottivat avoimin sylin vastaan palaavia sankaria. Järjestettyjen joukkojen rintamassa kiitti Adlercreutz heitä niistä palveluksista, joita olivat tehneet isänmaalle, ja siitä kunniasta ja arvosta, jonka olivat hankkineet Suomen nimelle. "Tässä on teille kirje, jonka eilen sain postissa Ahvenanmaalta", lausui kenraali ja antoi Ranckille kuninkaallisella sinetillä varustetun kirjeen. "Toivon, että se sisältää teille erittäin hyviä uutisia."
Ranck aavisti kirjoituksen sisällön ja tuli kuolonkalpeaksi. Tämä kuori sisälsi hänen elämänsä onnen eli onnettomuuden. Hänen vapisevat kätensä eivät tohtineet murtaa sinettiä. Hän pisti kirjeen taskuunsa ja avasi sen vasta sitten, kuin saapui omaan telttaansa ja jäi yksin. Hän luki tuon kuninkaallisen kirjoituksen useat kerrat perätysten. Hänen otsastaan valuivat suuret hikipisarat ja hänen kasvonsa muuttuivat väliin punaisiksi väliin kalpeiksi. Hän oli saavuttanut pyrintöjensä tarkoituksen. Verellänsä oli hän ostanut kunniansa ja maanpakolaisen siteet eivät kiinnittäneet enää häntä. Nyt hän voi, milloin tahtoi, taas ottaa oikean nimensä ja sillä nimellä palvella ja kuulua siihen sotajoukkoon, jonka kaunistuksena hän oli.
"En ole enää kunniaton, ylönkatsottu!" huudahti hän silmät kyynelissä ja kädet ristissä. "Nyt voin ilmoittautua ja näyttäytyä pää pystyssä Tiaiselle ja Hannalle. Nyt voin, pelkäämättä häpeällisiä rukkasia, pyytää tuota herttaista naista puolisokseni. Rakkaus viekotteli minun poistumaan kunnian ja arvon tieltä, rakkaus on uudelleen sovittava minua elämän kanssa ja saava minun unhottamaan elämäni synkät puolet ja kovat koettelemukset."
Teltan ovi avautui ja vanhan Koiskisen kunnioitettava vartalo näkyi siinä. Hän katsoi Ranckiin kysyvällä katseella.